Joulu lähestyy

Viime jouluna ajattelin, etten varmasti enää ikinä vietä joulua. Vaikka joulu onkin meille haikeaa aikaa niin odotan silti sitä, että pääsemme rauhoittumaan joulun viettoon.

Tarkoituksenamme on viettää joulu omassa kodissa. Ensimmäinen joulu omassa kodissa. Laitamme jouluruokaa, laitamme joulukuusen, saunomme ja rauhoitumme joulun viettoon.

Jouluaatto 2011 olisi ollut rakkaan pienokaisemme laskettu aika. Hän tuntuu olevan muistoissa ja sydämessä niin lähellä. Vaikka arki on palautunut nyt uomiinsa on hyvä pysähtyä muistelemaan. Ajatus perheen tärkeydestä nousee myös mieleen. Enkä tarkoita nyt vain minua ja miestäni vaan myös muita läheisiä.

Se mitä meillä voisi olla nyt ei koskaan unohdu. Pikku-I ja rakkaus häntä kohtaan ei ikinä unohdu. Keskenmenot ovat jättäneet myös omat arpensa. Ne nostavat pelottavia ajatuksia raskaudesta. Tällä hetkellä voin sanoa, etten edes haluaisi olla raskaana se olisi henkisesti liian kuluttavaa. Nyt on aika rahoittua ja parannella haavoja.

Silti ajatus perheen lisäyksestä pyörii ajatuksissa. Välillä jopa uskon siihen, että meille se onni vielä suodaan. Toisinaan taas en. Mietin myös mihin vetää raja "yrittämisessä".

Pikku-I oli meille rakas tytär, lapsi. Keskeskenmenot eivät olleet vielä kongreettisesti suuri menetys, mutta tunnetasolla ne olivat menetyksiä myös. Ei tietenkään yhtä suuria ja samalla tavalla merkittäviä kuin tyttäremme, mutta keväällä muistan miettineeni salaa kuinka marraskuussa meillä sitten on vauva. Nyt se tuntuu typerältä. Myös lokakuinen raskaus toi hetkeksi toivoa tulevaan, ajattelin jospa olisin jouluna puolivälissä raskautta. Ne olivat mielikuvia "paremmasta" tulevasta. Nyt niitä ei enää ole ja luopuminen lapsihaaveista tuntuu välillä rankalta. Niistä on kuitenkin hetkeksi luovuttava, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jaksaa taas vahvempana uusia koitoksia.

Vuosi

Niin kova IKÄVÄ.

Väsyttää, itkettää. Päätä ja kroppaa oikeastaan kokonaan on särkenyt koko päivän. Olo on ollut raskas.

Päivä alkoi sillä, että kävin juttelemassa. Siitä töihin ja tunnekuohuissani yritin siellä olla. Sanoin vain, että hieman huono päivä tänään.  Yksi työkavereista tuli halaamaan vaikken mitään edes sanonut miksi on huono päivä, mutta se halaus helpotti hetkeksi. Lopun päivää olinkin väsyneen ja hysteerisen välillä koko ajan. Laskin vain tunteja kotiin pääsyyn.

Sittenveimme haudalle ihania kukkia ja kynttilän. Muistelimme mieheni kanssa siellä tytärtämme ja mietimme minkä näköinen hän ehkä olisi. Rakas ihana tyttäremme <3

Vuosi on mennyt. Mitä tuo seuraava vuosi tullessaan.. ehkä ikävä ajan kanssa hellittää. Suru muuttaa muotoaan.

Hiljaista

On ollut pieni päivitys katkos kun tietokone sanoi itsensä irti. Muutenkin on vaikea taas pukea tunteitaan sanoiksi.

Syntymä päivä oli ja meni. Käytiin haudalla viemässä kynttilä. Hauta on niin lohduton näky ilman kiveä. Sanoin miehelleni, että hän saa käydä kiven katsomassa minä en pysty siihen vieläkään. Muutenkin mieli on alakuloinen. Vuoden takaiset tapahtumat nousevat mieleen yhä uudelleen ja uudelleen. Työ pitää kuitenkin arjessa kiinni ja saan ajatuksia vähän muualle. 

Eilen oli Pikku-In kastepäivä tai oli vuosi sitten. Silloin hän avasi silmänsä ensimmäistä kertaa ja olimme iloisia. Ajattelimme kaiken kääntyvän hyväksi. 

Ajatukset ovat lohduttomia ja on vaikea edelleen hyväksyä, ettei edellinen raskauskaan jatkunut.On vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan tämä tilanne jossa olemme yksivuotiaan enkelilapsen vanhempia.

Viime aikoina olen myös nähnyt paljon unia joissa huudan ja itken toisille ihmisille sitä, etteikö he ymmärrä mitä olen menettänyt. Olo on unissa niin lohduton ja tyhjä. Koko vuotena en ole unia nähnyt lapsen menetyksestä enkä pikku-Istä. Joku aika sitten näin yhden unen jossa olin rannalla ja kauempana minua seisoi tyttö ja poika.Ensin kiinniti huomiota poikaan ja mietin kuka hän on sitten huomasin tytön. Tyttö oli ehkä viiden vanha ja hän vilkutti minulle, tiesin hänen olevan meidän tyttäremme. Lähdin häntä kohti ja tyttö hymyili minulle ja vilkutti. Pääsin lähemmäs ja tarjosin käsiä tyttö kohti hän teki samoin, mutta välissämme olikin lasiseinä. Se oli haikein, koskettavin ja ihanin uni ikinä. Vieläkin mieleeni tulee unen tytön kasvot, ne silmät ja hymy. 

Tätä minulle kuuluu. Yritn taas päästä kirjoittamaan.

Perinnöllisyysneuvonta

Perinnöllisyysneuvonta oli eilen. Hyvin paljon samaa tietoa jota jo tiesinkin. Joka raskaudessa riski 25% sairaaseen lapseen, elintavoilla en pysty vaikuttamaan millään tapaa sairastuvuuteen, on täysin tuuria joka raskaudessa miten käy. Joissain perheissä tulee useampi sairastunut, toisissa perheissä useampi terve, toisissa sekalaisesti.Tilastollisesti kuitenkin 75% terveitä 25% sairaita.
Meidän geeni muoto on myös yksi vaikeimmista mutaatioista. Sairautta on myös "helpompaa"/lievempää mutaatiota jolloin vauvan munuaiset toimivat jonkun verran, joissain tapauksissa tauti ilmenee vasta myöhemmin lapsuudessa.

Pikku-I kuitenkin eli kaksi viikkoa. Tuntuu turhan rankalta,että pieni rakkaamme eli kaksi viikkoa tehohoidossa. Kumpa lääketiede olisi hänet pystynyt pelastamaan.

Tällä hetkellä haave elävästä, terveestä lapsesta tuntuu niin kaukaiselta. Saavuttamattomalta. Alkiodiagnostiikkaa ei ole saatavilla suomessa ja se maksaa todella paljon. Myös sen onnistumis prosentti oli vain 20-25% luokkaa. Sen joutuisi ehkä tekemään useamman kerran.

Keskenmenojakaan ei vielä tutkita. Kaksi keskenmenoa on vielä normaali. Ei minulle. Sydämeni tuntuu tukahtuvan ajatukseen,että minussa on ehkä jotain vikaa emmekä saa lapsia. Edes sitä yhtä elävää sisarrusta. Geeni virhe ei myöskään pitäisi vaikuttaa keskenmenoihin. Jospa keskenmenneet eivät kantaneetkaan sairautta?Missä meni sitten vikaan? Meiltä otetaan kuitenkin vielä verinäytteet joista meidän kromosomit tutkitaan.

Jos voisin niin hyppäisin aikaa eteenpäin. Niin paljon,että saisin sen kaipaamanni onnen tunteen. Saisin pienen elämän alun syliini. Jos voisin muuttaisin tapahtumien kulkua niin,etten tietäisi tästä surusta ja ikävästä mitään vaan saisin pitää rakkaan Pikku-In sylissänni elävänä ja rakastaa häntä.

Ja taas sama laulu

Kiitos kommenteista,mutta mä en nyt pysty edes julkaisemaan niitä:( Raskaus oli taas keskeytynyt ja melkein samoihin aikoihin kuin keväälläkin.

Olo on väsynyt enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. Onko minussa joku vika?

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa

Huomenna ultra. Jännittää ihan superpaljon!! Aika varattu istukkabiobsiaan jännittää ainakin tuhat kertaa enemmän. Kuinka saan pidettyä ajatukset kasassa siihen asti kun tulokset tulevat. 2.11 on perinnöllisyysneuvonnan ja näytteenoton päivä. Jos tulokset kerta tulee viikossa, pitäisi minun tietää ne siis viimeistään 9.11. Eli viikko ennen Pikku-In syntymäpäivää. Tuleeko marraskuuhun pieni onnen pilkahdus vai pelkkää surua,murhetta ja ikävää??

Syksyn synkkyyttä

Mun on monta kertaa pitänyt kirjoittaa tänne,mutta sanat tuntuvat jäävän jonnekin. En saa kirjoitettua. Olisi niin paljon mitä mielessäni on ja mitä tunteita koen, mutta niistä tuntuu olevan niin vaikea koota blogikirjoitusta.

Tunteet ovat sisäänpäin kääntyneitä. Puhutaan Pikku-Istä ja viime talven tuomista elämän muutoksista mieheni kanssa,mutta harvemmin enää muiden kanssa. Syksy on tuonut uuden raskauden ja se tuo vaikeita ajatuksia. Haluisin muiden tietävän miltä minusta tuntuu. En kuitenkaan saa tunteitani ulos tai sitten sitten se on sitä etten tahdo menettää kontrollia itsestäni muiden läsnä ollessa. Itkua ja surua on vaikea näyttää enää muille. Saatan muutaman sanan vaihtaa tyynesti viime talvesta. Sisällä riehuu kuitenkin tunteet,pidätän itkua.

Raskaus tuntuu kamalalta. Ehkä edessä on taas uusi menetys. Kysyn itseltäni; kuinka edes kestän? Miksi edes lähdin tähän?Ehkä me emme ikinä saa omia lapsia..

Enempää en osaa taas kirjoittaa. Sanat vain kaikuu päässäni,mutten saa niitä ulos. Vaikeaa ilmaista tunteitaan. Alussa kirjoittaminen oli helppoa.Tunteet olivat yksinkertaisia ja helposti kirjoitettavia. Enää ei ole niin.

Tuntui,että elämä oli helpompaa ilman uutta raskautta.