Voiko silti olla toivoa?

Missä välissä on käynyt niin,että minun on hirveän vaikea kirjoittaa. Olen monesti aloittanut uuden tekstin ja niin monesti pyyhkinyt kaiken pois. On vaikea saada ajatuksiaan sanoiksi.

Aivan alussa (niin syntymän ja kuoleman jälkeen aikani alkoi ikään kuin alusta) kirjoitin paljon. Kirjoitin jokaisesta tunteesta ja se oli helppoa. Kirjoittaminen oli henkireikäni. Kirjoitin palstoille, facebookin keskusteluryhmään jossa on saman kokeneita, blogiin.

Nyt kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sekalaisten ajatusten vuoksi. Aikaisemmin ajatukseni olivat selkeitä; surua,vihaa,katkeruutta kera kipeiden muistojen. Ajan myötä ne ovat kuitenkin muuttuneet, vaihtaneet muotoaan. Ikävä on joka päivä,mutta surusta on tullut pehmeämpää. En ole enää niin vihainen, aluksi luulin etten pysty enää tuntemaan muuta kuin vihaa. Ei onnea enää ikinä,mutta sekin on tasoittunut. Kipeiden muistojen mm. viime syksyn loppuraskauden,sairaala-ajan ja kuoleman ajatteleminen kuitenkin saa minut itkemään. Huomaan kuinka olen vältellyt koko kesän näitä ajatuksia. Olenko yrittänyt unohtaa? Olla kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kehittänyt jonkinlaista suojamuuria itselleni.Perustelen sitä itselleni sillä,että muuten en olisi päässyt eteenpäin. En olisi saanut työpaikkaa hommattua ja kieriskelisin ehkä edelleen itsesäälissä sairaslomalla. Elämän on pakko jatkua.

Kokemus joka ehkä raaimmalla tavalla on opettanut ihmistä. Tiedän nyt mitä haluan elämältäni ja tiedän, että kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Elämässä voi tapahtua mitä vain,mutta silti saa olla niitä toiveita. Meinasin luopua toivosta. Meinasin jäädä paikoilleni,mutta silti kaiken tämän keskellä joku "ääni"sisälläni sanoo "jatka elämääsi, tavoittele unelmisi. Toteuta toiveitasi."

Niimpä siis olen saamassa toisen työpaikan, juuri sellaisen jota olen kaivanut. Olemme saamassa oman talon ja jaksan uskoa,että saamme vielä joku päivä Pikku-I:lle sisaruksen. Kaikki onni ei taida tulla kerralla ja olen tyytyväinen näihin tunnelmiin jotka nyt on annettu.

Edelleen on kuitenkin ajatuksia jotka kaipaavat työstämistä. Ehkä joku päivä pystyn palaamaan lastenhoidon pariin,mutta tämä ei ole vielä se hetki.
Olen oppinut tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni. Olen oppinnut olemaan vahvempi.

Pieni ihme

Onnellinen tuleva äiti,
pieni kohdussaan.
Pientä ihmettään
odottaa syntyväksi maailmaan.
Voi elontie onnen pyyhkiä yhdessä hetkessä.
Jättäen jälkeensä surua,ikävää,kyyeliä.
Sai äiti olla onnellinen kahdeksan kuukautta,
kunnes uutinen tuo kamala kerrottiin ultrassa.
Ei pieni ihme maailmaan tähän tulisi jäädäkseen.
Ei tiennyt tuolloin äiti eikä isä,
olisi aikaa rajallisesti kanssa esikois tyttären.
Tulisi sairaus viemään vauvan pienen
iässä kahden viikon.

-omaa käsialaa

Ikävä. Olisit jo yhdeksän kuukautta vanha,muutaman päivän päälle <3

Haudalla käynti

Eilen kävin pitkästä aikaa haudalla. En ole koko kesänä käynyt. Siellä tuli taas niin epätodellinen olo. "Onko näin ihan oikeasti käynyt meille?" en ymmärrä mikä siinä on,että välillä ei meinaa uskoa tapahtumia vaikka siitä on jo aikaa. Hyvin tiedä, että lapsemme on kuollut. Silti haudalla käyminen tuo sen epätodellisen olo.

Vein kukkia,laitoin kynttilöitä,kastelin. Suunnittelimme minkälaista hautakiveä katsoisimme ja laitoimme takarajaksi ensi kevään hautakiven hommaamiselle. Jostain syystä se kiven ajatteleminenkin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en saa sitä "viimeistä" asiaakaan hoidettua paikoilleen. 

Pitkään aikaan en ole itkenyt näin paljoa kuin eilen tai tuntennut itesäni näin surulliseksi. Ikävän määrä on taas aivan käsittämätön. 

Mietin miltä hän näyttäisi,mitä hän osaisi? Miksi meille piti käydä näin? Täällä on niin kova ikävä <3

Vieläkin puuttuu jotain

Kyllä sen huomaa vielä näin kesälläkin, kahdeksan kuukauden päästä,että jotain puuttuu elämästä.

Niinkuin Miloosakin on kirjoittanut omassa blogissaan (Enkelini,esikoiseni,ainoani) siitä,ettei se tekeminen korvaa lapsettomuutta. Olen huomannut miettiväni koko ajan mitä tekisi seuraavaksi. Miehelläni on loma ja koko ajan ja jokapäivälle täytyisi olla jotain tekemistä. 

"Nyt lomalla täytyy tehdä jotain,muuten menee loma hukkaan" "Täytyy nauttia tästä yhteisestä ajasta jota meillä nyt on."

Varsinkin tuo viimeinen ajatus päässäni saa minut ahdistumaan. Aivan kuin haluaisin mieluummin ollakin kahdestaan. Ihan kuin olisin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni? Ei se tekeminen korvaa lapsettomuutta.

Yritän kuitenkin parhaani ja pyrin nauttimaan yhteisestä ajastamme. On meillä ollut mukavaa. Olimme risteilyllä ja olimme yhdessä syömässä. Vielä on miehenikin lomaa jäljellä ja paljon voimme puuhailla yhdessä. Silti kaipaan Enkeliämme enemmän kuin ketään muuta ja alitajunassa on koko ajan tieto siitä,että asioiden pitäisi olla toisin.

En haluaisi kuulostaa siltä,että marisisin koko ajan tilannettani. Kuten kerroin jo aikaisemmin niin elämä menee omalla painollaan eteenpäin. Erilaisina päivinä.

On ollut hiljaista

Ei ole ollut vähään aikaan mitään kirjoitettavaa. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin. Edelleen päivä kerrallaan,niin se varmastitulee menemään pidemmän aikaa.

Haudalla käyn silloin kun siltä tuntuu,useimmiten ajamme vain ohi. Jollain tapaa vaikea mennä sinne. Päivittäin kuitenkin pieni on mielessä ja välillä mietin mitä vaihetta eläisimme. Opettelen hyväksymään tunteitani, opettelen elämään äitinä ilman lasta. Välillä unohdan olevani äiti. Olenko sitä? En tiedä.. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä viime vuonna oikeastaan on tapahtunut. Tuntuu vaikealta mennä syksyä kohti. Moni kertoo,että ensimmäinen vuosi on vaikein. Uskon sen.

Kirjoituksessani ei tunnu olevan loogisuutta, ei sitä ole ajatuksissanikaan. Puran vain sitä mitä mieleen tulee. Kerron teille lukijoille missä mennään.. Täällä olen ja elän elämääni päivä kerrallaan. Vaikeita päiviä. Keskiverto päiviä. Hyviä päiviä. Niitä hetkiä kun uskon jotain hyvää tapahtuvan.

Haluan uskoa hyvään.

Tulee se hetkin kun meidän haaveet muuttuvat todeksi. Minun ja mieheni.

***

Toiseksi..

Olen alkanut urheilemaan. Se on tullut osaksi elämääni, täyttämään tyhjiötä. Se tuo tullessaan hyvää oloa ja saa jätettyä lenkille patoumat ja liialliset adrenaliinit. Tekemättömyys myrkyttää minua. Siksi on pakko tehdä jotain;lenkkeillä,jumpata,harrastaa koiran kanssa,keskittyä terveellisiin elämän tapoihin. Pyrin parempaan hyvinvointiin.Pyrin parempaan oloon henkisesti ja fyysisesti. 

Vertaistukea??

Kaipailisin vertaistukea ihmisitä, joilla esim. lapsen menetys,keskenmenoja tms. Voi laittaa vaikka s-postia. Itsellä alkaa sydän pakahtua siitä, ettei lasta ole ja uutta raskautta ei tiedossakaan. Tuntuu,että päivittäin ajatus raskaudesta ja vauvasta käy mielessä. 

Miten te muut selviätte sen ajatuksen kanssa arjessa,ettei ole omaa lasta vaikka haluaisi?

Negatiivinen päivä

Sillai kauniisti sanottuna mulla on ollut paha päivä. Huonoilma ja huono mieli sopii oikein hyvin yhteen. 

Mua ei kiinosta taas mikään,eikä kukaan. Vellon itsesäälissä ja ahdistuksessa. Näitä päiviä tulee ja menee. Koskaan mun elämä ei tule olemaan kuitenkaan enää sama. Se tulee olemaan aina ilman Enkeliä, kukaan ei koskaan voi korvata mun pientä tyttöäni.

Tein tänään negatiivisen raskaustestin...taas. Keskenmenon jälkeen ei ole kuulunut kuukautisia. Siitä on jo yli kuusi viikkoa. Odottavan aika on pitkä.

Haluan Enkelini tänne. Halata,pussata,kertoa kuinka rakastan. Leikkiä ja laulaa,hoitaa pientä rakkaintani. 

Seitsemän kuukautta ja yksi päivä.