Mitä kaikkea tässä on välissä tapahtunut? Ensimmäisenä nousee mieleen keskenmenot ja toive raskaudesta. Suru ja ikävä. Tapahtuiko tuona aikana edes muuta? Oliko nuo vuodet pelkkää odottamista ja synkissä vesissä räpiköimistä? Selviytymistä tähän päivään.
Tuntuu, että olisin tämän kahdeksan kuukauden aikana elännyt enemmän kuin tuona aikana ja kokenut vihdoin sen aidon onnellisuuden joka oli niin kauan kadoksissa.
Kaikki tämä ihana tavallinen arki on jotain sellaista mistä en haluaisi luopua enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois.
Sitä
tunnetta, kuin aika olisi pysähtynyt on vaikea pukea sanoiksi. Ihan
kuin olisin ollut jollain automaattiohjauksella. Jotain tapahtuu, mutta
mihinkään ei oikeasti kiinnitä huomiota. Nyt ymmärrän sen vasta itsekin.
Suru ja ikävä oli pukenut päälleni tumman kaavun joka esti
havainnoimaan muuta maailmaa. Oli vain minä ja ikävä. Ikävä pikku-i:tä,
ikävä lasta jota ei kuulu.
Kaikki tämä aika on
kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin ehkä olisi pyytänyt. Aika
Ainokaisen kanssa on ollut jotain vielä enemmän. Itsensä pistää täysin
likoon pienen elämän vuoksi. Rakastaa täydestä sydämestä tuota ihanaa
lasta joka on meille suotu.
Me kuljemme
yhdessä päivä kerrallaan ja tunnen olevani etuoikeutettu kun saan
seurata tämän pienen ihmeen elämää päivä toisensa jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti