Kuinka selvisin?

 Ihan ensimmäisenä ihmettelen et kuinka aika menee niin hirveetä vauhtia.  Tänävuonna tulee 13v Pikku-In syntymästä ja ainokainenkin täyttää jo 10v. Kysymys kuuluukin; paransiko aika?

Tähän ei varmaan ole yksiselitteistä vastausta. 

Tarina sai alkunsa vuonna 2011 marraskuussa kun esikoisemme Pikku-I syntyi ja kuoli. Hän menehtyi peittyvästi periytyvään munuaissairauteen nimeltä ARPKD eli polykystinen munuaissairaus. Tämän kaiken kauheuden jälkeen tämä blogi oli mulle tunteiden kaatopaikka jonka voi huomata kun tätä selailee taakse päin. Voimakkaita ja ahdistavia tuntemuksia, traumaa.. Jotain sellaista jota ihmismieli ei voinut käsittää tapahtuneeksi. Vuosienkin jälkeen halusin jättää kuitenkin tämän blogin saataville ikäänkuin vertaistukena.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Meille syntyi ihana kuopus, ainokainen. Kolme vuotta siskonsa jälkeen. Hänen syntymänsä oli suuri lahja ja ihme. Hän on meidän silmäterä.

Vuosien varrella toki haaveilin toisesta elävästä, terveestä lapsesta. Elämään kuitenkin mahtui erilaisia käänteitä ja uusi vauva ei siihen joko mahtunut tai myöskään toiveista huolimatta kuulunut. Koin, että tulee jos on tullakseen, enkä ikinä sitten halunnut lähteä hedelmöityshoitoihin tms vienyt asiaa eteenpäin. Alitajunnassa varmasti kummitteli tämä sairaus ja sen tuomat haasteet sekä epävarmuus. 

Elämä on ollut rikasta, haastavaa, iloja, suruja.. elämää. Alkuvuodet syvissä vesissä, sieltä pikkuhiljaa kohti valoa. Toiveita paremmasta, toiveita elämästä jossa synkkyys ja pimeys ei enää näyttele pääosaa.

Lapsen menetys jättää kuitenkin ikuisen varjon. Tuntematon ei näe sen sävyjä, tutut tietää sen olemassa olon, sun oma sisin ei koskaan unohda.

Mä pääsin sieltä surun mustan kavun alta pois ja heitin sen sivuun. Askel kerrallaan. Elin elämää eteenpäin, vuosi vuoden jälkeen. Rakensin itseäni uudelleen.  Kouluttauduin. Löysin uuden ammatin. Kasvoin vanhempana. Molemmat mun lapset on kasvattanut minua ihmisenä. Asioita oppii käsittelemään  eritavoin. Löytyy voima jonka avulla näkee taas valoa elämässä. 

Marraskuut on edelleen vaikeita. Jossain välissä sätin itseäni siitä et pitäis olla päässyt jo yli. Viime vuosina olen ollut itseäni kohtaa  lempeämpi. Kuka pääsee oman lapsen kuolemasta yli? Kyllä se jää jonnekin sisälle ja keho on ihmeellinen kapistus. Se muistaa. 

Vaikka mä yrittäisin sinnitellä niitä muistoja vastaan ja niin mun keho muistaa sen ahdistuksen. Olen todennut et marraskuut vaan menee erityisen lempeästi itseä kohtaan. Kaikki tunteet on sallittuja. Voi olla väsyneempi, lamaantuneempi, ahdistuneempi kuin normaalisti. Sitten se menee taas ohi. Tähänkin osaan jo varautua ja suunnittelen mun arkea usein niin, että tietyt päivät olen esim töistä vapaalla. 

Arki ei ole enää jokapäiväistä muisteloa menetettyä lasta kohtaan, itkua, surua, epätoivoa. Arki tasaantuu. Suru ja ikävä tasaantuu. Sitten taas voin halutessani palata muistoihin ja käsitellä niitä esim näin kirjoittamalla. Ero on se, että pääsen sieltä muistojen syvyyksistä pois. Musertava ikävä ja synkkyys ei jää enää päälle. Minä olen ohjissa. 

Parantaako aika? Kyllä ja ei. Suru muuttaa muotoaan, se harvinaisen ärsyttävän kuuloinen klisee jota kuuli. Se oli totta. Mihin muotoon se Suru menee? Uskon, että jokaisella on sille oma muotti, ei ole yhtä oikeaa tapaa. 

Elämäni karmein kokemus. Jos mä tästä selvisin niin luulen, että selviän mistä vaan.

---

Jos päädyt tätä lukemaan niin jätä kommenttia. Kysymyksiä saa myös esittää.

(Mun tekisi mieli palata blogikirjoittamisen pariin.)