Kuinka selvisin?

 Ihan ensimmäisenä ihmettelen et kuinka aika menee niin hirveetä vauhtia.  Tänävuonna tulee 13v Pikku-In syntymästä ja ainokainenkin täyttää jo 10v. Kysymys kuuluukin; paransiko aika?

Tähän ei varmaan ole yksiselitteistä vastausta. 

Tarina sai alkunsa vuonna 2011 marraskuussa kun esikoisemme Pikku-I syntyi ja kuoli. Hän menehtyi peittyvästi periytyvään munuaissairauteen nimeltä ARPKD eli polykystinen munuaissairaus. Tämän kaiken kauheuden jälkeen tämä blogi oli mulle tunteiden kaatopaikka jonka voi huomata kun tätä selailee taakse päin. Voimakkaita ja ahdistavia tuntemuksia, traumaa.. Jotain sellaista jota ihmismieli ei voinut käsittää tapahtuneeksi. Vuosienkin jälkeen halusin jättää kuitenkin tämän blogin saataville ikäänkuin vertaistukena.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Meille syntyi ihana kuopus, ainokainen. Kolme vuotta siskonsa jälkeen. Hänen syntymänsä oli suuri lahja ja ihme. Hän on meidän silmäterä.

Vuosien varrella toki haaveilin toisesta elävästä, terveestä lapsesta. Elämään kuitenkin mahtui erilaisia käänteitä ja uusi vauva ei siihen joko mahtunut tai myöskään toiveista huolimatta kuulunut. Koin, että tulee jos on tullakseen, enkä ikinä sitten halunnut lähteä hedelmöityshoitoihin tms vienyt asiaa eteenpäin. Alitajunnassa varmasti kummitteli tämä sairaus ja sen tuomat haasteet sekä epävarmuus. 

Elämä on ollut rikasta, haastavaa, iloja, suruja.. elämää. Alkuvuodet syvissä vesissä, sieltä pikkuhiljaa kohti valoa. Toiveita paremmasta, toiveita elämästä jossa synkkyys ja pimeys ei enää näyttele pääosaa.

Lapsen menetys jättää kuitenkin ikuisen varjon. Tuntematon ei näe sen sävyjä, tutut tietää sen olemassa olon, sun oma sisin ei koskaan unohda.

Mä pääsin sieltä surun mustan kavun alta pois ja heitin sen sivuun. Askel kerrallaan. Elin elämää eteenpäin, vuosi vuoden jälkeen. Rakensin itseäni uudelleen.  Kouluttauduin. Löysin uuden ammatin. Kasvoin vanhempana. Molemmat mun lapset on kasvattanut minua ihmisenä. Asioita oppii käsittelemään  eritavoin. Löytyy voima jonka avulla näkee taas valoa elämässä. 

Marraskuut on edelleen vaikeita. Jossain välissä sätin itseäni siitä et pitäis olla päässyt jo yli. Viime vuosina olen ollut itseäni kohtaa  lempeämpi. Kuka pääsee oman lapsen kuolemasta yli? Kyllä se jää jonnekin sisälle ja keho on ihmeellinen kapistus. Se muistaa. 

Vaikka mä yrittäisin sinnitellä niitä muistoja vastaan ja niin mun keho muistaa sen ahdistuksen. Olen todennut et marraskuut vaan menee erityisen lempeästi itseä kohtaan. Kaikki tunteet on sallittuja. Voi olla väsyneempi, lamaantuneempi, ahdistuneempi kuin normaalisti. Sitten se menee taas ohi. Tähänkin osaan jo varautua ja suunnittelen mun arkea usein niin, että tietyt päivät olen esim töistä vapaalla. 

Arki ei ole enää jokapäiväistä muisteloa menetettyä lasta kohtaan, itkua, surua, epätoivoa. Arki tasaantuu. Suru ja ikävä tasaantuu. Sitten taas voin halutessani palata muistoihin ja käsitellä niitä esim näin kirjoittamalla. Ero on se, että pääsen sieltä muistojen syvyyksistä pois. Musertava ikävä ja synkkyys ei jää enää päälle. Minä olen ohjissa. 

Parantaako aika? Kyllä ja ei. Suru muuttaa muotoaan, se harvinaisen ärsyttävän kuuloinen klisee jota kuuli. Se oli totta. Mihin muotoon se Suru menee? Uskon, että jokaisella on sille oma muotti, ei ole yhtä oikeaa tapaa. 

Elämäni karmein kokemus. Jos mä tästä selvisin niin luulen, että selviän mistä vaan.

---

Jos päädyt tätä lukemaan niin jätä kommenttia. Kysymyksiä saa myös esittää.

(Mun tekisi mieli palata blogikirjoittamisen pariin.)

Kuusi vuotias

Kuusi vuotta sitten synnyit. En ole unohtanut sitä enkä sinua vaikken haudallasi enää niin käykään. Olet kuitenkin jättänyt ikuiset jäljet minuun ja meihin. Aika ei ole enää koskaan sama, aivan kuin ei olisi aikaa ennen sinua.

Aika on saanut myös uuden määreen pikkusiskosi syntymän jälkeen. Hän pitää meidät kiireisenä - tuo elämään iloa ja täyteläisyyttä. Hän on meidän toivon pilkadus <3 En silti ole unohtaneet sinua ja kuinka voisinkaan. Esikoiseni, rakas pikku-I.

Vielä tänäpäivänä toivon, että asiat olisi mennyt toisin ja saisit olla kanssamme. Haluaisin nähdä sinun kasvavan ja olevan isosisko. Pikkusiskosi ei vielä ihan ymmärrä mitä tarkoittaa enkelisisko, eikä hänen vielä tarvitse. Kyllä hän ymmärtää sitten joskus.

Haluaisin sanoa hyvää syntymäpäivää ja halata.

Pysäyttämätön Aika

Mietin taas aikaa joka on mennyt kuin siivillä. Tuntuu kuin olisin alkanut taas oikeasti elää. Kuin elämä olisi nyt jatkunut siitä mihin se pysähtyi kolme ja puolivuotta sitten.

Mitä kaikkea tässä on välissä tapahtunut? Ensimmäisenä nousee mieleen keskenmenot ja toive raskaudesta. Suru ja ikävä. Tapahtuiko tuona aikana edes muuta? Oliko nuo vuodet pelkkää odottamista ja synkissä vesissä räpiköimistä? Selviytymistä tähän päivään.

Tuntuu, että olisin tämän kahdeksan kuukauden aikana elännyt enemmän kuin tuona aikana ja kokenut vihdoin sen aidon onnellisuuden joka oli niin kauan kadoksissa.

Kaikki tämä ihana tavallinen arki on jotain sellaista mistä en haluaisi luopua enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois. 

Sitä tunnetta, kuin aika olisi pysähtynyt on vaikea pukea sanoiksi. Ihan kuin olisin ollut jollain automaattiohjauksella. Jotain tapahtuu, mutta mihinkään ei oikeasti kiinnitä huomiota. Nyt ymmärrän sen vasta itsekin. Suru ja ikävä oli pukenut päälleni tumman kaavun joka esti havainnoimaan muuta maailmaa. Oli vain minä ja ikävä. Ikävä pikku-i:tä, ikävä lasta jota ei kuulu. 

Kaikki tämä aika on kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin ehkä olisi pyytänyt. Aika Ainokaisen kanssa on ollut jotain vielä enemmän. Itsensä pistää täysin likoon pienen elämän vuoksi. Rakastaa täydestä sydämestä tuota ihanaa lasta joka on meille suotu. 

Me kuljemme yhdessä päivä kerrallaan ja tunnen olevani etuoikeutettu kun saan seurata tämän pienen ihmeen elämää päivä toisensa jälkeen. 

 

 

 

 

Kolme vuotta sitten...

Kolme vuotta sitten olit vielä elossa. Tai ne elämän rippeet joissa taistelit kiinni.

Isäsi kanssa katselemme monitoreja kuinka sykkeet romahtaa tasaisin väliajoin. Minun kurkkua kuristaa. Lääkäri kertoo kuinka tilanne on huono, ennusteet seuraavalle yölle ovat huonoja. Minun tekisi mieli juosta karkuun. Ei oma lapsi voi kuolla.

Kävelemme lastenklinikan pihalla. Kuu on aivan pieni sirppi ja lunta ei ole maassa. Vain keltaisia, syksyisiä lehtiä. Olin kuiskanut korvaasi kuinka rakastan ja silitin poskea. Ne olivat viimeiset sanat jotka sinulle sanoin. Toivottavasti kuulit ne.

Kuinka minulla on sinua tänään ikävä pieni prinsessani.

Kaupassa näin ehkä ikäisesi tytön joka työnsi oman pikkusiskonsa vaunuja. Niin ylpeän isosiskon näköisenä, tietenkin. Olisitpa sinäkin täällä, mutta ehkä tarkkailet meitä jossain ja suojelet omaa pikkusiskoasi? Vai onko se vain äidin haave ja toive. Tapa lohduttautua.

Huomenna on kolme vuotta siitä kun sain aamulla sen puhelun jota kukaan vanhempi ei halua. Olit poissa.

Olen kiihdyksissä kun kävelen K9 osaston tuttua käytävää tietäen etten näe sinun olevan enää elossa. Jalat ja koko kroppa tärisee, mikään ei tunnu miltään.

Näihin tunnelmiin jää tämä blogi. Mikään ei ikinä vie sitä minulta pois, että olen kahden ihana tytön äiti. Pikku-I kulkee minun matkassa ja sydämessä aina ja ikuisesti vaikkei kukaan muu häntä enää muistaisi.

Meidän arki ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja ollaan tultu tähän hetkeen jossa Toivon Pilkahdus on välillä jotain enemmän..

Kolme vuotta

Täällä sinua muistetaan rakas Pikku-I

Rakastan heitä molempia

Tämä pieni pikkusisko, peikkotukkainen tyttö on todellakin kongretisoinut sen mitä meiltä on puuttunut. Ainahan minulla on ollut Pikku-Itä ikävä, mut nyt vielä jopa enemmän? Hän on todellakin ollut poissa jo melkein kolme vuotta ja nytkö vasta oikeasti ymmärrän? 

Tottakai rakastan ja olen äärettömän onnellinen tästä pienestä ihmeestä, mutta ilo ja suru kulkevat nyt käsi kädessä. 

Mietin millainen Pikku-I olisi ollut jos hän olisi elänyt teholaitteiden ulkopuolella? Olisiko hän ollut yhtä temperamentinen kuin peikkotukkainen sisko? Pikku-I oli kuitenkin mielestäni erinäköinen, ehkä enemmän minun näköiseni. Peikkotukkassa näen niin paljon isäänsä, tavallaan ehkä hyvä. Pelkäsin etukäteen sitä, että "sekoitan" heidät, mutta he ovat aivan selvästi eri ihmiset. 

Heitä kumpaakin minä kuitenkin rakasta äärettömän paljon vaikka toinen onkin täällä meidän kanssa ja toinen ei. 

Rakas Pikku-I, tiedäthän, että Sinua olisin rakastanut samalla tavalla?

Pieni tytön tylleröinen

Näin se aika on vierähtänyt, meillä on kotona tänään 11 päivää vanha tyttö. Syntymän odotus ja viimeiset kolme viikkoa raskausaikaa tuntui niin äärettömän pitkiltä, mutta nyt aika on taas saanut siivet ja jokainen päivä on mennyt niin nopeasti. Kädet on täynnä töitä ja sydän täynnä rakkautta. Hän, pienen pieni pikkusisko on hurmanut meidät täysin.

Pikkusisko syntyi siis laskettuna päivänään. Synnytys käynistyi luonnollisesti, mutta ennen puolta yötä lääkäri teki päätöksen sektiosta, koska vauvan sydänäänet laski aina supistusten aikaan. Ratkaisu olikin varmasti oikea vaikka kovin kiireellä taas sektioon lähettiinkin. Kovan paniikin se sai aikaan vauvan tilasta niin itselle kuin isälle. Onneksi kaikki loppui hyvin ja tyttö syntyi hyvävointisena, tosin napanuora oli kaulan ympärillä joka sai sydänäänet laskuun.

Nyt me nautimme pienestä ja tästä ihanasta ajasta.