Enkelin sairaala matka

lauantai 16. marraskuuta 2013

Kaksi vuotta sitten

Pieni tytön tylleröinen
tietä pitkin kulki.
Saapui sinne Nukku-Matti,
silmät pienet sulki.

Kasvoi kuusi kukkalatva,
käki siinä kukkui.
Mutta tytön tylleröinen
nurmikolla nukkui.

Pieni tytön tylleröinen
sievää unta näki
että hänen ympärilleen
tuli metsän väki.

Tapio ja Tellervo
ja Sinipiika pieni,
Mustikka ja Mansikka
ja suuri metsän sieni.

Sipsutteli Sinipiika
pienen tytön luokse;
otti kiinni kädestä,
hyppeli ja juoksi.

Eipä tytön tylleröinen
ollut mitään vailla.
Hauska oli oleskella
Nukku-Matin mailla.

Tätä laulua hyräilin ja lauleskelin pienelle elämän alulle kun vielä odotin häntä. Tätä laulua hyräilen edelleen itsekseni ja muistelen pientä rakkaintani. Tänään hän olisi kaksi vuotias. Mitä hän osaisi ja miltä hän näyttäisi? 

Kävimme hautausmaalla viemässä kynttilöitä. Oli muutkin muistaneet, se lämmittää sydäntä. Kumpa olisimme saaneet hänet täällä pitää kanssamme. 



Meillä on niin kova ikävä
 

maanantai 11. marraskuuta 2013

11.11.2013

Taas on tovi vierähtänyt viime kirjoituksesta. Monesti on ollut mielessä asioita joista kirjoittaa, mutta aina kun avaan blogin kirjoitus mielessä ajatukset vain karkaa.

Edelleen mietin kuinka kauan menee hyväksyä lapsettomuus? Nyt alkaa olla jo pian kaksi vuotta siitä hetkestä kun maailmamme heitti kuperkeikkaa. Siitä asti olen kantanut tätä raskasta taakkaa. Surua ja ikävää enkeli tyttöä kohtaan ja surua hänen jälkeen koittaneesta lapsettomuudesta. Ainoa mitä osaan kysyä on vain miksi?

Se mitä itse kokee päivittäin ja kantaa sisällään tuntuu niin äärettömän raskaalle. Sitä oloa ei pysty edes sanoilla kuvailemaan. Sitä oloa ei muille halua näyttää. Se tunne on jotain niin rankaa kantaa. Välillä mietin kuinka yksinäinen olen. Muu maailma jatkaa kulkuaan, itsellä se ei enää ikinä jatku samalla tavalla. En tule enää ikinä olemaan se sama ihminen joka olin kaksi vuotta sitten ennen Pikku-In syntymää. Tunsin olevani maailman onnellisin ihminen.

Nykyään sitä samaa onnen tunnetta on vaikea tavoittaa. Oikeastaan tuntuu ettei se ole enää edes tavoiteltavissa. Kaikki tuntuu niin paljon laimeammalta. Sitä myös huomaa kuinka elämän arvot menee aivan uusille raiteille ja näkee niissä pienissä asioissa jotain uutta, mitä on ennen pitänyt aivan itsestään selvyytenä.

Se miten elän elämääni eteenpäin on päivä kerrallaan ja pyrin nauttimaan niistä pienistä asioista joita elämä tuo tullessaan. Ihana perhe, vanhemmat, ystävät, eläimet. Te olette niitä jotka pidätte minua ja meitä tässä hetkessä <3 Tuntuu edelleen äärettömän tärkeältä, että joku välittää ja muistaa joskus kysyä "kuinka voit?"