Isäsi kanssa katselemme monitoreja kuinka sykkeet romahtaa tasaisin väliajoin. Minun kurkkua kuristaa. Lääkäri kertoo kuinka tilanne on huono, ennusteet seuraavalle yölle ovat huonoja. Minun tekisi mieli juosta karkuun. Ei oma lapsi voi kuolla.
Kävelemme lastenklinikan pihalla. Kuu on aivan pieni sirppi ja lunta ei ole maassa. Vain keltaisia, syksyisiä lehtiä. Olin kuiskanut korvaasi kuinka rakastan ja silitin poskea. Ne olivat viimeiset sanat jotka sinulle sanoin. Toivottavasti kuulit ne.
Kuinka minulla on sinua tänään ikävä pieni prinsessani.
Kaupassa näin ehkä ikäisesi tytön joka työnsi oman pikkusiskonsa vaunuja. Niin ylpeän isosiskon näköisenä, tietenkin. Olisitpa sinäkin täällä, mutta ehkä tarkkailet meitä jossain ja suojelet omaa pikkusiskoasi? Vai onko se vain äidin haave ja toive. Tapa lohduttautua.
Huomenna on kolme vuotta siitä kun sain aamulla sen puhelun jota kukaan vanhempi ei halua. Olit poissa.
Olen kiihdyksissä kun kävelen K9 osaston tuttua käytävää tietäen etten näe sinun olevan enää elossa. Jalat ja koko kroppa tärisee, mikään ei tunnu miltään.
Näihin tunnelmiin jää tämä blogi. Mikään ei ikinä vie sitä minulta pois, että olen kahden ihana tytön äiti. Pikku-I kulkee minun matkassa ja sydämessä aina ja ikuisesti vaikkei kukaan muu häntä enää muistaisi.
Meidän arki ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja ollaan tultu tähän hetkeen jossa Toivon Pilkahdus on välillä jotain enemmän..
.jpg)