Suomen ihanin koira

Täältä voit käydä äänestämässä meidän Nelliä suomen ihanimmaksi koiraksi:)

Hauska ja leikkimielinen kisa näin kevään pieneksi piristykseksi. Kuvia koiruudesta on ollut ainakin mukava ottaa:)

Aavistus kävi toteen..

"Ällövaroitus"

Niin siinä sitten kävi. Istukkanäytteenottoon oltiin menossa ja heti aamulla jo soitti naistenklinikalta,että perinnöllisyyslääkäri ei olekkaan tavattavissa tänään. Ei siinä mitään, lähdettiin kuitenkin. Selväähän se oli, että se näyte kuitenkin on otettava ja miehelläkin vapaapäivä tätä varten.

Siinä sitten jännittynein mielin odoteltiin pääsyä tutkimushuoneeseen ja kuinka ollakkaan ultrassa paljastui karu totuus. Tuulimunaraskaus tai keskeytynyt keskenmeno. Mulla oli aavistus, koska joitain viikkoja sitten oli epämääräistä rusehtavaa vuotoa ja tietenkään täällä päin mua ei otettu tarkistaa tilannetta ja sai jännittää tänne asti...mutta siis näin sitten. Ei jouluksi vauvaa tänäkään vuonna.

Niin eikä mulla ollut mitään kipuja tms. eikä oireet nyt kauheesti hävineet (väsymys tms.) pahaolo vähän hävis,mut sekin olis voinut olla normaalia "näillä viikoilla". Nyt odotellaan,et vuoto alkaa ja kohtu tyhjenee. Toinen vaihtoehto olis, et lääkkeillä tyhjentäis,mut kuulemma on aika kivuliasta ja suositteli lääkäri tota odottamista. Kyllä se ennemmin tai myöhemmin alkaa. Niin olis kaavinta kanssa,mut sitä ei suositellut lainkaan sektion vuoksi.

Vauva haaveet jää nyt jäihin vähäks aikaa. Keskitytään toisiimme ja tehdään vaikka jotain mukavia reissuja sitten yhdessä.

Seuraavat tavoitteet/haaveet:

 -Hommata ajokortti

 -Aloittaa laihis,tai ainakin pudottaa joitain kiloja ja kiinteyttää vatsamakkaroita.

Joo,kai tää tästä jatkuu. Taas pientä takapakkia,mut näihin alkaa olla jo niin tottunut. Taistellen vaan eteenpäin niin kun tähänkin asti.

Miksi????

Näin se taas vedettiin matto jalkojen alta. Ei asunto lainaa ainakaan puoleen vuoteen. Miehen työsuhde mm. liian tuore ja töiden riittävyys voi vaihdella. Niin kuka tahansa muukin voi saada nykypäivänä lopputilin tai ei olekkaan töitä riittävästi yms. ei vain tuoreella vakinaisella työntekijällä. "Katsotaan sitten puolen vuoden päästä uudelleen."

Mua ottaa pannuun niin kovin. Kaikki muut tuntuu ympärillä saavan niin lapset kuin omat kodit ja kaikki muutkin haaveet helpolla. Minä saan taistella niiden eteen. Niin väärin. Katkeruus taas nostaa päätään ja kohtalo nauraa päin naamaa taas kertaalleen. "Älä suunnittele mitään, älä haaveile mistään."

Jos,jos,jos vielä puolen vuoden päästä olisin raskaana niin pankkilainan saanti varmaan kaatuisi siihen. "Ei onnistu,olet jäämässä äitiyslomalle."

Mä en enää ikinä haaveile mistään mitään.Ikinä!

Haaveena oma koti

Mua väsyttää ihan kamalasti. En tiedä enää onko se yksi oirevai stressistä ja ahdistuksesta johtuvaa. Mun on vaikee keskittyy mihinkään. Haluisin vain, että aika menis äkkiä eteenpäin.

Meillä on haaveena omakotitalo. Mua stressaa ja jännittää se pankkiin meno. Entä jos me ei saada sitä lainaa? Joudutaan ikuisesti asumaan vuokralla. En mä halua. Mä haluaisin edes saada jotain haaveiden palasista toteutettua. Ei mua haittaisi vaikka joutuisi taloa vähän laittamaan, pientä pinta remonttia. Se voisi olla aika terapeuttista. Niin, oma koti on mun yksi haave. Oma piha. Ei tylsä vuokratalo mölyävine naapureineen. Mä en edes viitsi laittaa tota meidän pihaa mihinkään malliin. Ainoastaan vois heittää muutaman ruohon siemenen kellertyneelle nurmikolle.

Viime syksynä kun muutettiin tähän oli aivan toiset suunnitelmat. Mietittiin et voitais ihan hyvin asua tässä kesän yli..ainakin. Vois laittaa pihaa viihtyisämmäksi yms. Nyt mä vain en enää haluu olla täällä. Mua ahdistaa tää paikka! Kaiken lisäksi tänne on tulossa putkiremppa. Varmaan joskus kesällä osuu meijän asuntoon. Siitäkään ei mainittu mitään kun tänne muutettiin ja varmasti on ollut tiedossa. Sanottiin viel vuokrasopimusta kirjoittaessa, että muutetaan putkiremppaa karkuun. Kukaan ei maininutkaan tulevasta remontista. Huijausta!

Aika vois hypätä muutamilla viikoilla eteenpäin. Istukkanäytteen tuloksiin ainakin. Sitten osaisin taas suunnitella elämää eteenpäin. Tietäisin ehkä mitä taas haluaisin. Mä en kestä tälläistä epätietoisuutta ja odottelua.

Sinne omakotitalon pihalle me istutettaisiin Pikku-I:lle oma puu <3

Jännitys tiivistyy

No niin, naistenklinikalta tuli tänään soitto. Ens viikolla perinnöllisyys neuvonta ja istukkanäyte. Tiistaina.

Itku herkässä ollut muutenkin tänän. Pikku-I:n 5kk päivä. Pelottaa toi näytteen otto, et sattuuko se ja kauan siinä menee. Toivottavasti olis nopeesti ohi.

Jännittää mennä myös naistenklinikalle. Siellä kun on ollut viimeksi marraskuussa. Muutenkin jännissä merkeissä joutuu sinne menemään niin voi olla aika tunteita kuohuttava päivä.

No,tää viikko on vasta aluillaan ja aikaa on murehtia. Ehkä kuitenkin yritän tehdä jotain muutakin.

ikävä

Sä lähdit aamulla.
Et kertonut, minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai oliko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin,
sinä sittenkin kerrot:
- Teihin jäin.

kirjoittaja tuntematon

Sanoja ei tunnu löytyvän taas ikävälle. Ikävä vain iskee niin kovaa. Yllättävänä, lohduttomana. Päälisin puolin vointini on ok,sisällä myllertää enemmän. Pikku-I, rakas, missä olet? Kaipaan sinua.

 

Ehdotus!

KAIKILLE arpkd vanhemmille: Mietin haluatteko tosiaan täällä mun blogissa keskustella näinkin yksityskohtaisesti kaikesta vai loisimmeko ehkä oman yhteisen keskustelu foorumin jonnekin? Itsellä ei ole tähän hätään ehdotuksia,että mihin,mutta vois olla hyvä idea?? Laittakaa vastauksia ja ehdotuksia asiasta.

//muoks
Tälläsen löysin MunFoorumi Pitäiskö kokeilla tehä tonne jos vaikka saisi salasanan taakse? 

//muoks
Noniin keskustelu foorumi avattu. http://arpkd.keskustelu.info 
Käykää rekisteröitymässä, yleinen keskustelu alue on salasanan takana jonka lähetän sitten jokaiselle käyttäjälle yksityisviestillä rekisteröitymisen jälkeen. Hyväksyn myös jokaisen rekisteröitymisen erikseen ja pyydän laittamaan jotain kertomusta siitä miksi haluaa päästä keskusteluun mukaan, ettei tulis "turhia" ja epäasiallisia rekisteröitymisiä. Pitäis toimia ihan hyvin. On viel aika raakileen näkönen foorumi, mutta jos tulee ajan kanssa jotain ehdotuksia niin kehitellään yhdessä. 

Eka neuvola

Huh,nyt se on takana. Oli kammottavaa mennä sinne samaan tuttuun paikkaan. Tottakai minun tuurillani siellä istui aikaa odottmassa myös joku muu äiti, pienen vauvansa kanssa tälle niin hellästi leperrellen. Olin saada itkupotkuraivarin. Hillitsin itseni.

Itse tapaaminen meni kuitenkin hyvin. Neuvolatäti oli mukava,kuunteli ja oli ymmärtäväinen. Kysyi ajatuksiani ja tunteitani. Sain kertoa rauhassa kaikkea mitä tuli mieleen. Huomasin kuinka olen kuitenkin edelleen niin Pikku-In raskaudessa kiinni. Hän mietti, että mikäs se laskettu aika nyt sitten olisi ja sanoin siihen, että 24.12.2012 joka olisi ollut Pikku-I:n laskettu aika. Tämän uuden elämänalun LA olisi neuvolan laskujen mukaan 8.11.2012. Tuntuu hirveä ahdistavalta, että nämä on näin lähekkäin. Rakaus kulkee lähes samaa aikaa kuin viimeksi. Jos tämä nyt menisi hyvin loppuun asti, niin en osaa edes kuvitella sitä tunteiden sekaisuutta ja ristiriitaisuutta, koska Pikku-I syntyi 16.11.2011. Tuntuisi kuin elämä ja kuolema kulkee käsi kädessä,ehkä?

Olen pyrkinyt olla ajattelematta tätä raskautta ja raskaus viikkoja. Tänään kuitenkin kaikkea joutui käsittelemään. Nevolan mukaan viikkoja olis tänään 8+5. Varasin myös ensimmäiseen ultraan ajan joka on 23.4. ja viikkoja pitäisi tuolloin olla 11+5. Meidän pitää mieheni kanssa mennä myös verikokeisiin, josta näytteet lähetetään sikiötutkimusyksikköön naistenklinikalle ja niistä seulotaan jotain tähän tautiin liittyvää. Ilmeisesti geenejä tai jotain..ei voi pieni ihminen ymmärtää. Sen jälkeen katsotaan sitten mihin tutkimuksiin ja seurantaan joudutaan. En ymmärrä miksi ei vain voi suoraan mennä siihen istukkänäytteeseen niin saataisiin kaikki tämä "pelleily" ohi.. Huoh...toivottavasti tätä piinaa ja epätietoisuutta ei kestäisi enää kauaa.

Jollain tapaa pieni positiivisuuden ja optimistisuuden häivä heräsi neuvolassa. Hetkeksi jopa..en keksi sille hyvää sanaa, innostuminen on liian voimakas..mutta hetkeksi ehkä toiveet heräsi.

Paljon on vielä edessä ja pitää odottaa. Olen huono odottamaan. Haluan kaikki vastaukset nyt. En halua elä epätietoisuudessa.

Neuvolatätini sanoi "olet nuori nainen ja joutunut kokemaan paljon rankkoja asioita" Minä vastaan siihen "Niin..elämässäni on vain sattunut tapahtumaan asioita jotka pitää hyväksyä." En vain halua joutua enempää hyväksymään pahoja asioita.

kaikille lukijoilleni!

Kiitos teille,ettäolette rohkeasti kommentoineet blogiani ja kiitos siitä, että olette lukeneet blogiani. Toivon suuresti, että tästä on ollut jollekin edes jotain pientä tukea!

Samalla olen myös hurjan pahoillani ja jopa ehkä hieman järkyttynyt. Kaksi suru uutista näin pienen ajan sisällä. Olen hyvin pahoillani puolestanne ja voimia suuresti jaksaa eteen päin.

Kiitos myös minua tukeneille tutuille kommentoijille, tuntuu lohdulliselta,että on ihmisiä jotka välittää.

Sairaalassa meille puhuttiin, että arpkd lapsia syntyy n. 2-3 vuodessa. Sitä kuitenkin tahtoi ajatella, ettei näin kuitenkaan tapahdu. Muut ehkä säästyy samalta kohtalolta. Tauti on kuitenkin niin harvinainen. Toisin taas todistettiin ja olen siitä hyvin pahoillani.

tahtoisin kirjoittaa jotain lohduttavaa,mutta mielessäni roikkuu synkkiä ajatuksia. Mietin päivittäin sitä kuinka pääsen itse eteenpäin. 

Jos jotain lohduttavaa pitää miettiä omasta tämän hetkisestä elämästä niin ainakin on se, että on perhe joka tukee ja auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ymmärtää mielialan vaihtelut itkuineen ja iloineen. Jollain tavalla myös kiinnitän herkemmin pieniin iloa tuoviin asioihin huomiota. Arvostan elämääi eritavalla. Vaikka en ikinä olisi halunut,että Pikku-I otetaan meiltä pois, toi hän kuitenkin olemassa olollaan jotain suurta ja arvokasta. Minä saan olla silti Enkelini äiti, hän on arjessani läsnä. Hän on ajatuksissa ja sydämissämme. Sitä kuitenkin oppii ikävän kanssa elämään ja pikku hiljaa pystyy hyväksymään asioiden oikean laidan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaa.

Pääsen ehkä joskus taas normaaliin arkeen kiinni myös minäkin. Aika sen vain voi näyttää. Asioita tulee työstää omaa vauhtiaan. Minä olen nyt neljän kuukauden päästä Enkelin menetyksestä tässä kohtaa, että pystyn Pikku-Itä ajattelemaan ilman pelkkää itkemistä. Pystyn muistelemaan raskausaikaa, edelleen kuitenkin sairaala muistot ovat kipeitä. Pystyn myös olemaan onnellinen, elämäni ei ole enää pelkkää synkkyyttä. Olen oppinut hyväksymään 
asioita. Olen oppinut hyväksymään tunteitani.

Enkelten valoa?