Enkelin sairaala matka

maanantai 2. huhtikuuta 2012

kaikille lukijoilleni!

Kiitos teille,ettäolette rohkeasti kommentoineet blogiani ja kiitos siitä, että olette lukeneet blogiani. Toivon suuresti, että tästä on ollut jollekin edes jotain pientä tukea!

Samalla olen myös hurjan pahoillani ja jopa ehkä hieman järkyttynyt. Kaksi suru uutista näin pienen ajan sisällä. Olen hyvin pahoillani puolestanne ja voimia suuresti jaksaa eteen päin.

Kiitos myös minua tukeneille tutuille kommentoijille, tuntuu lohdulliselta,että on ihmisiä jotka välittää.

Sairaalassa meille puhuttiin, että arpkd lapsia syntyy n. 2-3 vuodessa. Sitä kuitenkin tahtoi ajatella, ettei näin kuitenkaan tapahdu. Muut ehkä säästyy samalta kohtalolta. Tauti on kuitenkin niin harvinainen. Toisin taas todistettiin ja olen siitä hyvin pahoillani.

tahtoisin kirjoittaa jotain lohduttavaa,mutta mielessäni roikkuu synkkiä ajatuksia. Mietin päivittäin sitä kuinka pääsen itse eteenpäin. 

Jos jotain lohduttavaa pitää miettiä omasta tämän hetkisestä elämästä niin ainakin on se, että on perhe joka tukee ja auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ymmärtää mielialan vaihtelut itkuineen ja iloineen. Jollain tavalla myös kiinnitän herkemmin pieniin iloa tuoviin asioihin huomiota. Arvostan elämääi eritavalla. Vaikka en ikinä olisi halunut,että Pikku-I otetaan meiltä pois, toi hän kuitenkin olemassa olollaan jotain suurta ja arvokasta. Minä saan olla silti Enkelini äiti, hän on arjessani läsnä. Hän on ajatuksissa ja sydämissämme. Sitä kuitenkin oppii ikävän kanssa elämään ja pikku hiljaa pystyy hyväksymään asioiden oikean laidan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaa.

Pääsen ehkä joskus taas normaaliin arkeen kiinni myös minäkin. Aika sen vain voi näyttää. Asioita tulee työstää omaa vauhtiaan. Minä olen nyt neljän kuukauden päästä Enkelin menetyksestä tässä kohtaa, että pystyn Pikku-Itä ajattelemaan ilman pelkkää itkemistä. Pystyn muistelemaan raskausaikaa, edelleen kuitenkin sairaala muistot ovat kipeitä. Pystyn myös olemaan onnellinen, elämäni ei ole enää pelkkää synkkyyttä. Olen oppinut hyväksymään 
asioita. Olen oppinut hyväksymään tunteitani.

Enkelten valoa?


2 kommenttia:

  1. Kiitos rohkaisevista sanoistasi. Nyt vasta tämän suuren menetyksen jälkeen ymmärrän miten arjen pienet asiat voivat tuntua suunnattoman raskailta. Kävin tänään ensimmäisen kerran terapiassa ja terapeutti lupasi, että selviän pienen Otsomme kuolemasta. Uskon siihen - pakko uskoa. Unohtaa en varmasti voi, enkä haluakkaan. Otso tulee aina olemaan ensimmäinen lapseni, vaikka olikin luonamme vain hetken.

    VastaaPoista
  2. Pikkuhiljaa aika vie eteen päin surun kanssa ja liikoja ei kannata vaatia itseltä. Alkuun varsinkin kaikki arkiset asiat tuntui tosi hankalilta, kuten kaupassa käynti,ruuan laitto yms. mut pikkuhiljaa pystyy tekemään enemmän ja enemmän.

    Kyllä hän pysyy teidän muistoissa ja ajatuksissa ja vaikka aika antaakin surun helpottaa ei se tarkoita sitä, että ikävä häviää ja unohtaisi. Hän on teidän esikoispoikanne kuten Pikku-I on meidän esikoisemme. Sitä ei mikään muuta.

    VastaaPoista