Muistoja

Havahduin tässä yhtenä päivänä kuinka aika on mennyt hurjan nopeasti. En oikeastaan muista joulukuusta enkä tammikuusta mitään. Aivan vähän aikaa sitten kuitenkin huomasin kuinka "silmäni aukesi". Tuntui, että näen mitä ympärilläni tapahtuu. Havahduin auringon paisteeseen ja siihen, että lähelläni on tosiaan ihmisiä jotka välittää.

Vieläkin tulee itku silmään kun muistelen pientämme. Yritän muistella sairaala aikaamme. Kuika hän avasi silmiään ja kuinka hän piti sormestani kiinni. Muistelen kuinka sain silittää hänen pehmeää poskeaan. Muistan myös sen tuskan ja jatkuvan huolen. Toivoin päivittäin, että hoidot tehoaisi. Tänä päivänä meidän yhteinen aikamme pienen kanssa tuntuu niin lyhyeltä. Emme sairaalassa ollessa tienneet kuinka rajallinen yhteinen aikamme olisi. Toivoimme vain hoitojen tehoavan. Laitoimme tavoitteita tulevaan.

Ikinä ei kuitenkaan pienen keuhkot vahvistuneet tarpeeksi. Dialyysihoito oli aivan liian rankka pienelle. Munuaiset olivat aivan liian suuret, eivätkä toimineet lainkaan. Verenpaineet heitteli.

Tuntuu niin väärältä, että joku niin pieni ihminen joutuu elämänsä alussa niin rankkoihin hoitoihin. Olen huomanut syyttäväni välillä itseäni huonosta geenistä jonka pienellemme annoin.. "jos minulla ei olisikaan sitä geeniä niin tätä ei olisi ikinä tapahtunut"

Ahdistuneita kysymyksiä

Koska pitäisi tuntua siltä, että elämä jatkuu?? Koska pitäisi palata normaaliin arkeen?? Jatkaa töitä ja olla ilman kamalia ahdistus- ja vihakohtauksia?? Mitä muut ajattelee jos en jaksa??

Niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia.. Niin paljon ahdistusta ja surua. Tuntuu, että olen mennyt taaksepäin... ahdistus tuntuu vain lisääntyvän ja suru. Päivä päivältä tajuan enemmän mitä olen menettänyt. Pelkään menettäväni jotain muutakin.. mieheni ja läheiset ystäväni, perheeni...

Entä jos kiukuttelen liikaa ja satutan muita ailahtelevalla mielelläni. Tulevaisuus pelottaa minua. Koska täytyy olla valmis kohtaamaan normaalin arjen vai tuleeko siitä enää ikinä normaalia??

Olen ehkä jumissa

Mä en tiedä mitä kirjottaisin. Olen ihan lukossa ollut jo jonkun aikaa.. Ajatuksen pyörii samaa rataa.

Muistoja pikku-I:stä, raskaudesta. Ajatuksia uudesta raskaudesta. Tunnen pettäväni pienoisen Enkelin ajattelemalla uutta vauvaa.

Uskallanko heittäytyä tulevaan? Uskallanko lähteä tähän leikkiin jossa vastauksia ei ole eikä kukaan voi tietää tulevasta mitään? Vai jäisinkö vain paikoilleni?

Raskausajan huolia

Raskausaikana kerkesin olla huolissani paljon, ennen kuin huoli helpottui. Aivan aluksi olimme huolissamme,että onko tämä raskaus nyt aivan totta. En voinnut uskoa koko asiaa todeksi ennen ensimmäistä ultraa. Siellä se pieni kuitenkin köllötteli ja sydän sykki kiivaasti. Pelkäsimme myös maagisille 12viikoille asti keskenmenoa, jota ei onneksemme kuitenkaan tullut. En kuitenkaan vieläkään osanut huokaista helpotuksesta. Tuli huoli rakenne ultrasta ja siitä onko kaikki kuitenkaan kunnossa. Huoli kuitenkin kasvoi kun rakenneultrassa kätilö sanoi ettei virtsarakko tunnu täyttyvän ja lapsivettä tuntuu olevan vähän. Muistan kuinka menin itkuisena töihin, mutta ei auttanut kuin odottaa seuraavan viikon kontrollikäyntiä. Lääkäri sitten ultrasi ja totesi kaiken olevan hyvin. Kävi vielä hakemassa edellisellä kerralla olleen kätilön paikalle. Kätilökin oli sitä mieltä, että virtsarakko sikiöllä näkyi nyt selvemmin. Kaikki oli siis hyvin, saimme huokaista vihdoin helpotuksesta.

Raskauden puolivälin jälkeen uskalsin alkaa odottamaan vauvaa oikeasti. Pääsin pikkuhiljaa ajatuksesta, että jotain voisi sattua. Olihan alku sujunut jo niin mallikkaasti. Kaikki oli hyvin. Piti olla.Aloin tuntemaan liikkeitä ja joinain päivinä pikku-I oli hieman vaisumpi ja silloinkin pääsin kuuntelemaan sydänääniä neuvolaan. Kyllä pieni oli elossa, se helpotti mieltäni. Pian me näkisimme. Sitten matto vedettiin jalkojemme alta. Kaikki unelmat revittiin riekaleiksi.

Jos tämä Enkelin odotus oli jo näin huolien täyteinen pelkän edeltävän kohdunulkoisen raskauden vuoksi niin mitä tulee olemaan seuraava? 

Että tunnenkin oloni taas katkeraksi.

Tavaroiden pakkaamista ja ristiriitaisia ajatuksia

Nyt se on tehty. Olen pakannnut vauvan vaatteet äitiyspakkauksen laatikkoon ja kaikki pehmolelut. Viimein kahden kuukauden jälkeen Enkelin kuolemasta päätin luovuttaa. Päästin sen totuuden mieleeni, että vauvaa ei meille kotiin nyt tule. Jollain tavalla tähän päivään asti ne pienet vaatteet siellä kaapissa on täyttänyt sitä tyhjyyden tunnetta ja antanut toivoa tulevasta. En ole halunut luopua niistä tavaroista ja siitä ajatuksesta, että meillä olisi pian uusi vauva.

Tunnen oloni taas kerran ahdistuneeksi ja sylin äärettömän tyhjäksi. Tunnen itseni huonoksi naisena ja äitinä. Vai olenko minä edes äiti? Kyllä, olen. Sitä en voi kieltää. Olen äiti ilman lasta. Jollain tavalla olen helpottunut etten ole vielä uudelleen raskaana (kyllä, olen jo tehnyt varmuuden vuoksi raskaustestinkin), mutta samalla minua huolettaa ettei kuukautisia ole kuulunut. Onhan synnytyksestä jo yli kaksi kuukautta ja enhän edes imetä. Eikö kehoni toimi enää oikein? Koska pitää oikeasti huolestua ja onko tämä taas turhaa stressaamista?

Nyt kun aikaa on tosiaa hieman mennyt eteenpäin Enkelin menetyksestä on uusi raskauskin alkannut tuntua hieman vieraalta. Pelkään, että sairaus tulee seuraavallekin lapselle ja kaiken joutuisi käymään uudelleen läpi. 

Tulevaisuudessa kuitenkin haluaisin lapsia tai edes sen yhden, mutta uskallanko? Mitä jos kaikki tapahtuu uudestaa ja uudestaan? Yritän ajatella, että mahdollisuus terveeseen lapseen on kuitenkin 75%. Pelko on mielessäni kuitenkin niin suuri peikko etten uskalla ajatella optimistisesti. Sen vuoksi yritänkin työntää ajatusta tulevasta kauemmaksi. 

Kaikki tulee sitten aikanaan ja taphtuu niin kuin on tapahtuakseen... Pieni pinnasänky kuitekin vielä odottaa sänkymme vieressä, siitä en ole vielä halunut luopua.