24.12.2012

Rauhaisaa Joulua kaikille!! <3

Hautakivi

Tänään oli tullut hautakivi. Se oli juuri sellainen kuin toivoinkin. Mieheni suunnittelema. Itse en sitä pystynyt mennä edes valitsemaan, mutta toiveitani oli kuunneltu. 

Hautausmaalle kävellessä juuri mietimmekin kerkeääkö kivi ennen joulua ja siellä se oli. Itku pääsi. 

Ikävä. Niin iso ikävä. <3

***

Löysin tälläisen tekstin. Kuvastaa niin hyvin omia tunteita ja ajatuksia.

Sinä puutut pöydästämme. Me sytytämme erityisen kynttilän. Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta. Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat. Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa. Ketjureaktion ilman loppua. Eteenpäin ja taaksepäin. Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa. Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni. Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan? Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit. Ja olen onnellinen siitä, että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä. Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.♥ - Kristina Grahn -

Joulu lähestyy

Viime jouluna ajattelin, etten varmasti enää ikinä vietä joulua. Vaikka joulu onkin meille haikeaa aikaa niin odotan silti sitä, että pääsemme rauhoittumaan joulun viettoon.

Tarkoituksenamme on viettää joulu omassa kodissa. Ensimmäinen joulu omassa kodissa. Laitamme jouluruokaa, laitamme joulukuusen, saunomme ja rauhoitumme joulun viettoon.

Jouluaatto 2011 olisi ollut rakkaan pienokaisemme laskettu aika. Hän tuntuu olevan muistoissa ja sydämessä niin lähellä. Vaikka arki on palautunut nyt uomiinsa on hyvä pysähtyä muistelemaan. Ajatus perheen tärkeydestä nousee myös mieleen. Enkä tarkoita nyt vain minua ja miestäni vaan myös muita läheisiä.

Se mitä meillä voisi olla nyt ei koskaan unohdu. Pikku-I ja rakkaus häntä kohtaan ei ikinä unohdu. Keskenmenot ovat jättäneet myös omat arpensa. Ne nostavat pelottavia ajatuksia raskaudesta. Tällä hetkellä voin sanoa, etten edes haluaisi olla raskaana se olisi henkisesti liian kuluttavaa. Nyt on aika rahoittua ja parannella haavoja.

Silti ajatus perheen lisäyksestä pyörii ajatuksissa. Välillä jopa uskon siihen, että meille se onni vielä suodaan. Toisinaan taas en. Mietin myös mihin vetää raja "yrittämisessä".

Pikku-I oli meille rakas tytär, lapsi. Keskeskenmenot eivät olleet vielä kongreettisesti suuri menetys, mutta tunnetasolla ne olivat menetyksiä myös. Ei tietenkään yhtä suuria ja samalla tavalla merkittäviä kuin tyttäremme, mutta keväällä muistan miettineeni salaa kuinka marraskuussa meillä sitten on vauva. Nyt se tuntuu typerältä. Myös lokakuinen raskaus toi hetkeksi toivoa tulevaan, ajattelin jospa olisin jouluna puolivälissä raskautta. Ne olivat mielikuvia "paremmasta" tulevasta. Nyt niitä ei enää ole ja luopuminen lapsihaaveista tuntuu välillä rankalta. Niistä on kuitenkin hetkeksi luovuttava, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jaksaa taas vahvempana uusia koitoksia.

Vuosi

Niin kova IKÄVÄ.

Väsyttää, itkettää. Päätä ja kroppaa oikeastaan kokonaan on särkenyt koko päivän. Olo on ollut raskas.

Päivä alkoi sillä, että kävin juttelemassa. Siitä töihin ja tunnekuohuissani yritin siellä olla. Sanoin vain, että hieman huono päivä tänään.  Yksi työkavereista tuli halaamaan vaikken mitään edes sanonut miksi on huono päivä, mutta se halaus helpotti hetkeksi. Lopun päivää olinkin väsyneen ja hysteerisen välillä koko ajan. Laskin vain tunteja kotiin pääsyyn.

Sittenveimme haudalle ihania kukkia ja kynttilän. Muistelimme mieheni kanssa siellä tytärtämme ja mietimme minkä näköinen hän ehkä olisi. Rakas ihana tyttäremme <3

Vuosi on mennyt. Mitä tuo seuraava vuosi tullessaan.. ehkä ikävä ajan kanssa hellittää. Suru muuttaa muotoaan.

Hiljaista

On ollut pieni päivitys katkos kun tietokone sanoi itsensä irti. Muutenkin on vaikea taas pukea tunteitaan sanoiksi.

Syntymä päivä oli ja meni. Käytiin haudalla viemässä kynttilä. Hauta on niin lohduton näky ilman kiveä. Sanoin miehelleni, että hän saa käydä kiven katsomassa minä en pysty siihen vieläkään. Muutenkin mieli on alakuloinen. Vuoden takaiset tapahtumat nousevat mieleen yhä uudelleen ja uudelleen. Työ pitää kuitenkin arjessa kiinni ja saan ajatuksia vähän muualle. 

Eilen oli Pikku-In kastepäivä tai oli vuosi sitten. Silloin hän avasi silmänsä ensimmäistä kertaa ja olimme iloisia. Ajattelimme kaiken kääntyvän hyväksi. 

Ajatukset ovat lohduttomia ja on vaikea edelleen hyväksyä, ettei edellinen raskauskaan jatkunut.On vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan tämä tilanne jossa olemme yksivuotiaan enkelilapsen vanhempia.

Viime aikoina olen myös nähnyt paljon unia joissa huudan ja itken toisille ihmisille sitä, etteikö he ymmärrä mitä olen menettänyt. Olo on unissa niin lohduton ja tyhjä. Koko vuotena en ole unia nähnyt lapsen menetyksestä enkä pikku-Istä. Joku aika sitten näin yhden unen jossa olin rannalla ja kauempana minua seisoi tyttö ja poika.Ensin kiinniti huomiota poikaan ja mietin kuka hän on sitten huomasin tytön. Tyttö oli ehkä viiden vanha ja hän vilkutti minulle, tiesin hänen olevan meidän tyttäremme. Lähdin häntä kohti ja tyttö hymyili minulle ja vilkutti. Pääsin lähemmäs ja tarjosin käsiä tyttö kohti hän teki samoin, mutta välissämme olikin lasiseinä. Se oli haikein, koskettavin ja ihanin uni ikinä. Vieläkin mieleeni tulee unen tytön kasvot, ne silmät ja hymy. 

Tätä minulle kuuluu. Yritn taas päästä kirjoittamaan.

Perinnöllisyysneuvonta

Perinnöllisyysneuvonta oli eilen. Hyvin paljon samaa tietoa jota jo tiesinkin. Joka raskaudessa riski 25% sairaaseen lapseen, elintavoilla en pysty vaikuttamaan millään tapaa sairastuvuuteen, on täysin tuuria joka raskaudessa miten käy. Joissain perheissä tulee useampi sairastunut, toisissa perheissä useampi terve, toisissa sekalaisesti.Tilastollisesti kuitenkin 75% terveitä 25% sairaita.
Meidän geeni muoto on myös yksi vaikeimmista mutaatioista. Sairautta on myös "helpompaa"/lievempää mutaatiota jolloin vauvan munuaiset toimivat jonkun verran, joissain tapauksissa tauti ilmenee vasta myöhemmin lapsuudessa.

Pikku-I kuitenkin eli kaksi viikkoa. Tuntuu turhan rankalta,että pieni rakkaamme eli kaksi viikkoa tehohoidossa. Kumpa lääketiede olisi hänet pystynyt pelastamaan.

Tällä hetkellä haave elävästä, terveestä lapsesta tuntuu niin kaukaiselta. Saavuttamattomalta. Alkiodiagnostiikkaa ei ole saatavilla suomessa ja se maksaa todella paljon. Myös sen onnistumis prosentti oli vain 20-25% luokkaa. Sen joutuisi ehkä tekemään useamman kerran.

Keskenmenojakaan ei vielä tutkita. Kaksi keskenmenoa on vielä normaali. Ei minulle. Sydämeni tuntuu tukahtuvan ajatukseen,että minussa on ehkä jotain vikaa emmekä saa lapsia. Edes sitä yhtä elävää sisarrusta. Geeni virhe ei myöskään pitäisi vaikuttaa keskenmenoihin. Jospa keskenmenneet eivät kantaneetkaan sairautta?Missä meni sitten vikaan? Meiltä otetaan kuitenkin vielä verinäytteet joista meidän kromosomit tutkitaan.

Jos voisin niin hyppäisin aikaa eteenpäin. Niin paljon,että saisin sen kaipaamanni onnen tunteen. Saisin pienen elämän alun syliini. Jos voisin muuttaisin tapahtumien kulkua niin,etten tietäisi tästä surusta ja ikävästä mitään vaan saisin pitää rakkaan Pikku-In sylissänni elävänä ja rakastaa häntä.

Ja taas sama laulu

Kiitos kommenteista,mutta mä en nyt pysty edes julkaisemaan niitä:( Raskaus oli taas keskeytynyt ja melkein samoihin aikoihin kuin keväälläkin.

Olo on väsynyt enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. Onko minussa joku vika?

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa

Huomenna ultra. Jännittää ihan superpaljon!! Aika varattu istukkabiobsiaan jännittää ainakin tuhat kertaa enemmän. Kuinka saan pidettyä ajatukset kasassa siihen asti kun tulokset tulevat. 2.11 on perinnöllisyysneuvonnan ja näytteenoton päivä. Jos tulokset kerta tulee viikossa, pitäisi minun tietää ne siis viimeistään 9.11. Eli viikko ennen Pikku-In syntymäpäivää. Tuleeko marraskuuhun pieni onnen pilkahdus vai pelkkää surua,murhetta ja ikävää??

Syksyn synkkyyttä

Mun on monta kertaa pitänyt kirjoittaa tänne,mutta sanat tuntuvat jäävän jonnekin. En saa kirjoitettua. Olisi niin paljon mitä mielessäni on ja mitä tunteita koen, mutta niistä tuntuu olevan niin vaikea koota blogikirjoitusta.

Tunteet ovat sisäänpäin kääntyneitä. Puhutaan Pikku-Istä ja viime talven tuomista elämän muutoksista mieheni kanssa,mutta harvemmin enää muiden kanssa. Syksy on tuonut uuden raskauden ja se tuo vaikeita ajatuksia. Haluisin muiden tietävän miltä minusta tuntuu. En kuitenkaan saa tunteitani ulos tai sitten sitten se on sitä etten tahdo menettää kontrollia itsestäni muiden läsnä ollessa. Itkua ja surua on vaikea näyttää enää muille. Saatan muutaman sanan vaihtaa tyynesti viime talvesta. Sisällä riehuu kuitenkin tunteet,pidätän itkua.

Raskaus tuntuu kamalalta. Ehkä edessä on taas uusi menetys. Kysyn itseltäni; kuinka edes kestän? Miksi edes lähdin tähän?Ehkä me emme ikinä saa omia lapsia..

Enempää en osaa taas kirjoittaa. Sanat vain kaikuu päässäni,mutten saa niitä ulos. Vaikeaa ilmaista tunteitaan. Alussa kirjoittaminen oli helppoa.Tunteet olivat yksinkertaisia ja helposti kirjoitettavia. Enää ei ole niin.

Tuntui,että elämä oli helpompaa ilman uutta raskautta.

Aika saa siivet

Odotus aika tuntui onnellisen jännittävältä ja pitkältä ajalta. Kahdeksan kuukauden jälkeen matto kuitenkin vedettiin jalkojen alta ja kaikki romahti.

Palaan usein viime syksyyn. Palaan muistoissani aikaan kuinka sain silittää masuani ja tuntea ihanat liikkeet. Kuinka mieheni kanssa yhdessä iltaisin sohvalla ihasteltiin pieniä liikkeitä. Pientä ihmettäni.

Syksy tuo tullessaan haikeita ajatuksia ja ulkona kun kirpakka tuuli käy kasvoille pystyn niin täydellisesti muistamaan tuon onnellisen ajan. Ihanan odotuksen viime syksynä. Kaikesta oli tulossa totta.

Nyt kirjoitan noita muistoja kyyneliä pidätellen. Haikeus mielessä. Pian aloitan työt ja pian muutamme. Aika tuntuu niin käsittämättömältä. Olen varmaan elänyt viimeiset kuukaudet jossain tynnyrissä. Minne meni yhdeksän kuukautta? Missä minä olin,mitä minä tein tuona aikana? Tajuntaan alkaa puskea totuus siitä,että vuosipäivä alkaa lähestyä. Jos kerta yhdeksän kuukautta voi mennä niin nopeaan niin kuinka nopeasti saapuu marraskuun kuudestoista päivä?

Käännän ajatuksia taas tulevaan. Suojaudun ikäänkuin ikävältä. Pikku-I on kuitenkin aina läsnä sydämessä ja jokaisessa ajatuksessa.

Nothing in the world can be so sweet

"Jotain on ilmassa.

Tunnen sen tuoksun,

syksyyn sekoittuneen

jännityksen.

Värisyttävässä tuulessa 

tuntuu yllätyksen kosketus. "

 

The girl always in love 

Voiko silti olla toivoa?

Missä välissä on käynyt niin,että minun on hirveän vaikea kirjoittaa. Olen monesti aloittanut uuden tekstin ja niin monesti pyyhkinyt kaiken pois. On vaikea saada ajatuksiaan sanoiksi.

Aivan alussa (niin syntymän ja kuoleman jälkeen aikani alkoi ikään kuin alusta) kirjoitin paljon. Kirjoitin jokaisesta tunteesta ja se oli helppoa. Kirjoittaminen oli henkireikäni. Kirjoitin palstoille, facebookin keskusteluryhmään jossa on saman kokeneita, blogiin.

Nyt kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sekalaisten ajatusten vuoksi. Aikaisemmin ajatukseni olivat selkeitä; surua,vihaa,katkeruutta kera kipeiden muistojen. Ajan myötä ne ovat kuitenkin muuttuneet, vaihtaneet muotoaan. Ikävä on joka päivä,mutta surusta on tullut pehmeämpää. En ole enää niin vihainen, aluksi luulin etten pysty enää tuntemaan muuta kuin vihaa. Ei onnea enää ikinä,mutta sekin on tasoittunut. Kipeiden muistojen mm. viime syksyn loppuraskauden,sairaala-ajan ja kuoleman ajatteleminen kuitenkin saa minut itkemään. Huomaan kuinka olen vältellyt koko kesän näitä ajatuksia. Olenko yrittänyt unohtaa? Olla kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kehittänyt jonkinlaista suojamuuria itselleni.Perustelen sitä itselleni sillä,että muuten en olisi päässyt eteenpäin. En olisi saanut työpaikkaa hommattua ja kieriskelisin ehkä edelleen itsesäälissä sairaslomalla. Elämän on pakko jatkua.

Kokemus joka ehkä raaimmalla tavalla on opettanut ihmistä. Tiedän nyt mitä haluan elämältäni ja tiedän, että kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Elämässä voi tapahtua mitä vain,mutta silti saa olla niitä toiveita. Meinasin luopua toivosta. Meinasin jäädä paikoilleni,mutta silti kaiken tämän keskellä joku "ääni"sisälläni sanoo "jatka elämääsi, tavoittele unelmisi. Toteuta toiveitasi."

Niimpä siis olen saamassa toisen työpaikan, juuri sellaisen jota olen kaivanut. Olemme saamassa oman talon ja jaksan uskoa,että saamme vielä joku päivä Pikku-I:lle sisaruksen. Kaikki onni ei taida tulla kerralla ja olen tyytyväinen näihin tunnelmiin jotka nyt on annettu.

Edelleen on kuitenkin ajatuksia jotka kaipaavat työstämistä. Ehkä joku päivä pystyn palaamaan lastenhoidon pariin,mutta tämä ei ole vielä se hetki.
Olen oppinut tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni. Olen oppinnut olemaan vahvempi.

Pieni ihme

Onnellinen tuleva äiti,
pieni kohdussaan.
Pientä ihmettään
odottaa syntyväksi maailmaan.
Voi elontie onnen pyyhkiä yhdessä hetkessä.
Jättäen jälkeensä surua,ikävää,kyyeliä.
Sai äiti olla onnellinen kahdeksan kuukautta,
kunnes uutinen tuo kamala kerrottiin ultrassa.
Ei pieni ihme maailmaan tähän tulisi jäädäkseen.
Ei tiennyt tuolloin äiti eikä isä,
olisi aikaa rajallisesti kanssa esikois tyttären.
Tulisi sairaus viemään vauvan pienen
iässä kahden viikon.

-omaa käsialaa

Ikävä. Olisit jo yhdeksän kuukautta vanha,muutaman päivän päälle <3

Haudalla käynti

Eilen kävin pitkästä aikaa haudalla. En ole koko kesänä käynyt. Siellä tuli taas niin epätodellinen olo. "Onko näin ihan oikeasti käynyt meille?" en ymmärrä mikä siinä on,että välillä ei meinaa uskoa tapahtumia vaikka siitä on jo aikaa. Hyvin tiedä, että lapsemme on kuollut. Silti haudalla käyminen tuo sen epätodellisen olo.

Vein kukkia,laitoin kynttilöitä,kastelin. Suunnittelimme minkälaista hautakiveä katsoisimme ja laitoimme takarajaksi ensi kevään hautakiven hommaamiselle. Jostain syystä se kiven ajatteleminenkin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en saa sitä "viimeistä" asiaakaan hoidettua paikoilleen. 

Pitkään aikaan en ole itkenyt näin paljoa kuin eilen tai tuntennut itesäni näin surulliseksi. Ikävän määrä on taas aivan käsittämätön. 

Mietin miltä hän näyttäisi,mitä hän osaisi? Miksi meille piti käydä näin? Täällä on niin kova ikävä <3

Vieläkin puuttuu jotain

Kyllä sen huomaa vielä näin kesälläkin, kahdeksan kuukauden päästä,että jotain puuttuu elämästä.

Niinkuin Miloosakin on kirjoittanut omassa blogissaan (Enkelini,esikoiseni,ainoani) siitä,ettei se tekeminen korvaa lapsettomuutta. Olen huomannut miettiväni koko ajan mitä tekisi seuraavaksi. Miehelläni on loma ja koko ajan ja jokapäivälle täytyisi olla jotain tekemistä. 

"Nyt lomalla täytyy tehdä jotain,muuten menee loma hukkaan" "Täytyy nauttia tästä yhteisestä ajasta jota meillä nyt on."

Varsinkin tuo viimeinen ajatus päässäni saa minut ahdistumaan. Aivan kuin haluaisin mieluummin ollakin kahdestaan. Ihan kuin olisin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni? Ei se tekeminen korvaa lapsettomuutta.

Yritän kuitenkin parhaani ja pyrin nauttimaan yhteisestä ajastamme. On meillä ollut mukavaa. Olimme risteilyllä ja olimme yhdessä syömässä. Vielä on miehenikin lomaa jäljellä ja paljon voimme puuhailla yhdessä. Silti kaipaan Enkeliämme enemmän kuin ketään muuta ja alitajunassa on koko ajan tieto siitä,että asioiden pitäisi olla toisin.

En haluaisi kuulostaa siltä,että marisisin koko ajan tilannettani. Kuten kerroin jo aikaisemmin niin elämä menee omalla painollaan eteenpäin. Erilaisina päivinä.

On ollut hiljaista

Ei ole ollut vähään aikaan mitään kirjoitettavaa. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin. Edelleen päivä kerrallaan,niin se varmastitulee menemään pidemmän aikaa.

Haudalla käyn silloin kun siltä tuntuu,useimmiten ajamme vain ohi. Jollain tapaa vaikea mennä sinne. Päivittäin kuitenkin pieni on mielessä ja välillä mietin mitä vaihetta eläisimme. Opettelen hyväksymään tunteitani, opettelen elämään äitinä ilman lasta. Välillä unohdan olevani äiti. Olenko sitä? En tiedä.. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä viime vuonna oikeastaan on tapahtunut. Tuntuu vaikealta mennä syksyä kohti. Moni kertoo,että ensimmäinen vuosi on vaikein. Uskon sen.

Kirjoituksessani ei tunnu olevan loogisuutta, ei sitä ole ajatuksissanikaan. Puran vain sitä mitä mieleen tulee. Kerron teille lukijoille missä mennään.. Täällä olen ja elän elämääni päivä kerrallaan. Vaikeita päiviä. Keskiverto päiviä. Hyviä päiviä. Niitä hetkiä kun uskon jotain hyvää tapahtuvan.

Haluan uskoa hyvään.

Tulee se hetkin kun meidän haaveet muuttuvat todeksi. Minun ja mieheni.

***

Toiseksi..

Olen alkanut urheilemaan. Se on tullut osaksi elämääni, täyttämään tyhjiötä. Se tuo tullessaan hyvää oloa ja saa jätettyä lenkille patoumat ja liialliset adrenaliinit. Tekemättömyys myrkyttää minua. Siksi on pakko tehdä jotain;lenkkeillä,jumpata,harrastaa koiran kanssa,keskittyä terveellisiin elämän tapoihin. Pyrin parempaan hyvinvointiin.Pyrin parempaan oloon henkisesti ja fyysisesti. 

Vertaistukea??

Kaipailisin vertaistukea ihmisitä, joilla esim. lapsen menetys,keskenmenoja tms. Voi laittaa vaikka s-postia. Itsellä alkaa sydän pakahtua siitä, ettei lasta ole ja uutta raskautta ei tiedossakaan. Tuntuu,että päivittäin ajatus raskaudesta ja vauvasta käy mielessä. 

Miten te muut selviätte sen ajatuksen kanssa arjessa,ettei ole omaa lasta vaikka haluaisi?

Negatiivinen päivä

Sillai kauniisti sanottuna mulla on ollut paha päivä. Huonoilma ja huono mieli sopii oikein hyvin yhteen. 

Mua ei kiinosta taas mikään,eikä kukaan. Vellon itsesäälissä ja ahdistuksessa. Näitä päiviä tulee ja menee. Koskaan mun elämä ei tule olemaan kuitenkaan enää sama. Se tulee olemaan aina ilman Enkeliä, kukaan ei koskaan voi korvata mun pientä tyttöäni.

Tein tänään negatiivisen raskaustestin...taas. Keskenmenon jälkeen ei ole kuulunut kuukautisia. Siitä on jo yli kuusi viikkoa. Odottavan aika on pitkä.

Haluan Enkelini tänne. Halata,pussata,kertoa kuinka rakastan. Leikkiä ja laulaa,hoitaa pientä rakkaintani. 

Seitsemän kuukautta ja yksi päivä.

Rakas...on ikävä

Tähän aikaan 7kk sitten makasin äitiyspolilla käyrillä. Tietämättä mistää pahasta.

Huomenna meillä olisi 7kk vanha tytär.

Pieni askel

Tänään olen saanut itsestäni niin paljon irti. Olen soitellut moniin paikkoihin koskien oppisopimus koulutusta ja jotain pientä edistystä siis. Maanantaina olisi tarkoitus mennä työkkärissä käymään. Juttelemaan vielä eri koulutus vaihtoehdoista. 

Pieni askel eteenpäin. Se tuntuu hyvältä.

Tyhjä syli

Syli on niin tyhjä-Se tuntuu fyysisenä rinnan puristuksena,muistikuvana siitä kuinka pidin Enkeliä viimeisen kerran sylissä.Pystyn muistamaan hänen painon, kylmän ruumiin sylissäni.

Henkinen ahdistus,oikea mielen vankila. Jonnekin olen hukanut tunteita ja tilalle on tullut kitkerää katkeruutta. Tavallaan olen kulkemassa elämää eteenpäin,minulla on tavotteita. Tavoittelen parempaa oloa henkisesti, tavoittelen työelämään paluuta. Teen suunnitelmia syksyksi. Tavoittelen vahvuutta.

Haluan olla vahva. Työnnän ikävää pois ja yritän miettiä tulevaani ilman lasta. "Ei vielä uutta raskautta." toistelen mielessäni päivittäin. Tahdon päästä työhön kiinni, suunnittelen oppisopimusta toiselle alalle. Lastenhoitajaksi minusta ei enää ole, en halua mennä näyttämään heikkouttani sinne.

Samalla sylini on niin tyhjä. Kaipaan Enkeliäni suuremmin kuin ikinä. Hauaisin olla raskaana- haluaisin odottaa Enkeliäni, elää viime syksyä. Olla viimeisilään raskaana ja tietää, että pian saamme terveen lapsen. Tiedän sen kuitenkin mahdottomaksi ja taas painaa mieleeni "Ei,en halua uutta raskautta.."

Pinnasänky ja muut tavarat ovat nyt verkkokellarissa. Uusi koti vaikuttaa niin tyhjältä ilman niitä. Tähänkin tunteeseen varmasti tottuu ja sopeutuu. Rankkaa oli kuitenkin pistää ne pois. Ne odottavat siellä tulevaisuutta..

Rakkalle Enkelille

Kiedon sinut ajatuksiini,
en tahdo päästää irti.
Kaipuu polttaa sydämessä.
Kumpa unissani sinut näkisin,
pitäisin sylissäni,
kertoisin rakastavani.

Ihmettelen ja kysyn miksi?
Näemmekö ikinä?
Kyynel vierähtää poskelleni,
ikävä painaa rintaa.

-omaa käsialaa

***

Tulitko luokseni,
vai kuvittelinko vain,
kun katsoin joutsenta
lumen valkeaa.

Enkelini,rakkaani,
lensitkö luokseni joutsenena?

-omaa käsialaa

Lasten oikeus vanhempiinsa tehohoidossa

LASTEN OIKEUS VANHEMPIINSA TEHOHOIDOSSA

Käykää allekirjoittamassa tuo adressi. Itse kävin myös laittammassa nimeni.

Viimepäivinä olen kovin paljon miettinyt ja muistellut sairaala aikaa Enkelin kanssa. Asia on ollut aika tapetilla muutenkin. Kun lapsi joutuu tehohoitoon ei vanhempana ole sillä hetkellä voimavaroja puuttua sairaalan käytäntöihin. Sen hetkiset voimavarat menevät täysin keskittyessä lapseen. Jälkikäteen ajatellessa olimme kuitenkin hyvin surullisia siitä ettemme saaneet olla vauvamme kanssa niin paljon kuin olisimme haluneet ja kaikkein eniten kirveltää ajatus siitä, ettemme voineet olla pienemme kanssa hänen viimeisiä hetkiä.

Toivon suuresti, että tulevaisuudessa olisi mahdollisuudet muuttaa näitä vierailu käytäntöjä ja tulevien tehohoitoja vaativien lasten vanhemmat saisivat olla enemmän lastensa kanssa. En pysty edes käsittämään kuinka vaikeaa varmasti on pienelle lapselle ymmärtää miksi isä ja äiti ei ole paikalla.

tulis jo talvi...

Miksi jokapuolella on vauvoja ja vauva uutisia? Tuntuu siltä kuin jokatoinen laittaisi fb:ssä joko ultra kuvia tai ilmoitusta siitä kuinka ne sydänäänet kuulostaa niin ihkuilta(huomaa sarkasmi*iso huokaus*). Tekis mieli pudottaa ne sieltä vaaleanpunaisita pilvistään.

Tänään taas kaupungilla käveli niin onnellinen ja iloisen näköinen äityli pienen suloisen tytöntyllerönsä kanssa. Oli varmaan tyttönen oppinut vasta kävelemään. Mun oli pakko yrittää olla kuin en olisi huomanutkaan sitä ihanuutta,olisin varmaan alkannnut parkumaan muuten.

Huomaan nykyään muutenkin suhtautuvani hyvin kylmästi onnellisiin äityköihin ja näiden pieniin söpöliineihinsä. EN halua nähdä niitä tai edes hymyillä kun pikku taaperot tekee jotain hassua. Yritän vain ummistaa silmäni.

Tämä kevät ja kesän tulo ei tunnu sopivan lainkaan mielialaani. Tuntuu kuin talven pimeys olisi ollut helpompaa aikaa. Silloin oli helpompi surra ja ikävöidä. Kevät on tuonnut tullessaan auringon ja lämmön,ihanan vihreyden ja kirkkauden luontoon,mutta mikään ei ole poistanut minun ikävää ja surua. Kaikki olettaa, että "noniin nyt kun on kevät ja aurinko paistaa niin eihän sitä enää voi olla masentunut ja surullinen. Nyt vaan eteenpäin.." Mutta kun en minä kykene!!! Mulla on niin ääretön ikävä etten pysty muuta ajattelemaan. Mä haluan pienen Enkelini tänne enkä istuttaa mitään hiton kukkia hänen haudalleen.

Pitäisköhän lähtee vaan nauttii auringosta ja mennä esittää iloista?

Äitienpäivän "jälki tunnelmissa"

Kirjoittelu tänne on tosiaan vähentynyt, mutta olen itselleni kirjoitellut toista blogia. Jollain tavalla alkuun oli helppoa tuoda omat ajatukset surusta tänne, mutta ajan mittaan alkoi tulla olo etten halua kaikkia ajatuksiani kaikkien nähtäväksi. Sen vuoksi näin järkevämpänä jatkaa kirjoittelua itselle.

Kirjoittamalla pystyn purkamaan ajatuksia,saan pikkuhiljaa kasata sitä ajatusten palapeliä joka päässäni on.Tunnen, että ne ovat niin arkoja ja rankkoja ajatuksia. Haluan pitää ne itselläni. En osaa kirjoittaa niitä muiden luettavaksi.

Äitienpäivä oli ja meni.Onnittelin äitiäni. Rakastan häntä suuresti ja kiitän häntä siitä, että hän on jaksannut jakaa huolia kanssamme. Kuuntelee,huolehtii ja rakastaa. 

Tänään taas ajattelen omaa rooliani äitinä ja tajusin mitä minulla ei ole. Mitä en tule koskaan esikoiseni kanssa kokemaan.Se saa minut taas ikävöimään. Eilen veimme haudalle kynttilän. Tänään vein vielä kukkia. 

Ylihuomenna rakas Enkelini olisit jo "isotyttö", 6kk vanha.

International Bereaved Mothers Day 6.5.2012

CarlyMarie Project Heal

Tää jää tauolle tai ehkä loppuu kokonaan

Mä luulen, et tähän kirjoittelu jää joksikin aikaa tai ehkä jopa kokonaan. Voi olla, että tää blogi tuli päätökseen. Mä luulen,että jatkan kirjoittelua uuteen blogiin. Vain itselleni.

Jos haluatte kysellä kuulumisia tai kirjoitella mulle muuten vaan niin voi laittaa s-postia ideh(a)hotmail.fi

Suomen ihanin koira

Täältä voit käydä äänestämässä meidän Nelliä suomen ihanimmaksi koiraksi:)

Hauska ja leikkimielinen kisa näin kevään pieneksi piristykseksi. Kuvia koiruudesta on ollut ainakin mukava ottaa:)

Aavistus kävi toteen..

"Ällövaroitus"

Niin siinä sitten kävi. Istukkanäytteenottoon oltiin menossa ja heti aamulla jo soitti naistenklinikalta,että perinnöllisyyslääkäri ei olekkaan tavattavissa tänään. Ei siinä mitään, lähdettiin kuitenkin. Selväähän se oli, että se näyte kuitenkin on otettava ja miehelläkin vapaapäivä tätä varten.

Siinä sitten jännittynein mielin odoteltiin pääsyä tutkimushuoneeseen ja kuinka ollakkaan ultrassa paljastui karu totuus. Tuulimunaraskaus tai keskeytynyt keskenmeno. Mulla oli aavistus, koska joitain viikkoja sitten oli epämääräistä rusehtavaa vuotoa ja tietenkään täällä päin mua ei otettu tarkistaa tilannetta ja sai jännittää tänne asti...mutta siis näin sitten. Ei jouluksi vauvaa tänäkään vuonna.

Niin eikä mulla ollut mitään kipuja tms. eikä oireet nyt kauheesti hävineet (väsymys tms.) pahaolo vähän hävis,mut sekin olis voinut olla normaalia "näillä viikoilla". Nyt odotellaan,et vuoto alkaa ja kohtu tyhjenee. Toinen vaihtoehto olis, et lääkkeillä tyhjentäis,mut kuulemma on aika kivuliasta ja suositteli lääkäri tota odottamista. Kyllä se ennemmin tai myöhemmin alkaa. Niin olis kaavinta kanssa,mut sitä ei suositellut lainkaan sektion vuoksi.

Vauva haaveet jää nyt jäihin vähäks aikaa. Keskitytään toisiimme ja tehdään vaikka jotain mukavia reissuja sitten yhdessä.

Seuraavat tavoitteet/haaveet:

 -Hommata ajokortti

 -Aloittaa laihis,tai ainakin pudottaa joitain kiloja ja kiinteyttää vatsamakkaroita.

Joo,kai tää tästä jatkuu. Taas pientä takapakkia,mut näihin alkaa olla jo niin tottunut. Taistellen vaan eteenpäin niin kun tähänkin asti.

Miksi????

Näin se taas vedettiin matto jalkojen alta. Ei asunto lainaa ainakaan puoleen vuoteen. Miehen työsuhde mm. liian tuore ja töiden riittävyys voi vaihdella. Niin kuka tahansa muukin voi saada nykypäivänä lopputilin tai ei olekkaan töitä riittävästi yms. ei vain tuoreella vakinaisella työntekijällä. "Katsotaan sitten puolen vuoden päästä uudelleen."

Mua ottaa pannuun niin kovin. Kaikki muut tuntuu ympärillä saavan niin lapset kuin omat kodit ja kaikki muutkin haaveet helpolla. Minä saan taistella niiden eteen. Niin väärin. Katkeruus taas nostaa päätään ja kohtalo nauraa päin naamaa taas kertaalleen. "Älä suunnittele mitään, älä haaveile mistään."

Jos,jos,jos vielä puolen vuoden päästä olisin raskaana niin pankkilainan saanti varmaan kaatuisi siihen. "Ei onnistu,olet jäämässä äitiyslomalle."

Mä en enää ikinä haaveile mistään mitään.Ikinä!

Haaveena oma koti

Mua väsyttää ihan kamalasti. En tiedä enää onko se yksi oirevai stressistä ja ahdistuksesta johtuvaa. Mun on vaikee keskittyy mihinkään. Haluisin vain, että aika menis äkkiä eteenpäin.

Meillä on haaveena omakotitalo. Mua stressaa ja jännittää se pankkiin meno. Entä jos me ei saada sitä lainaa? Joudutaan ikuisesti asumaan vuokralla. En mä halua. Mä haluaisin edes saada jotain haaveiden palasista toteutettua. Ei mua haittaisi vaikka joutuisi taloa vähän laittamaan, pientä pinta remonttia. Se voisi olla aika terapeuttista. Niin, oma koti on mun yksi haave. Oma piha. Ei tylsä vuokratalo mölyävine naapureineen. Mä en edes viitsi laittaa tota meidän pihaa mihinkään malliin. Ainoastaan vois heittää muutaman ruohon siemenen kellertyneelle nurmikolle.

Viime syksynä kun muutettiin tähän oli aivan toiset suunnitelmat. Mietittiin et voitais ihan hyvin asua tässä kesän yli..ainakin. Vois laittaa pihaa viihtyisämmäksi yms. Nyt mä vain en enää haluu olla täällä. Mua ahdistaa tää paikka! Kaiken lisäksi tänne on tulossa putkiremppa. Varmaan joskus kesällä osuu meijän asuntoon. Siitäkään ei mainittu mitään kun tänne muutettiin ja varmasti on ollut tiedossa. Sanottiin viel vuokrasopimusta kirjoittaessa, että muutetaan putkiremppaa karkuun. Kukaan ei maininutkaan tulevasta remontista. Huijausta!

Aika vois hypätä muutamilla viikoilla eteenpäin. Istukkanäytteen tuloksiin ainakin. Sitten osaisin taas suunnitella elämää eteenpäin. Tietäisin ehkä mitä taas haluaisin. Mä en kestä tälläistä epätietoisuutta ja odottelua.

Sinne omakotitalon pihalle me istutettaisiin Pikku-I:lle oma puu <3

Jännitys tiivistyy

No niin, naistenklinikalta tuli tänään soitto. Ens viikolla perinnöllisyys neuvonta ja istukkanäyte. Tiistaina.

Itku herkässä ollut muutenkin tänän. Pikku-I:n 5kk päivä. Pelottaa toi näytteen otto, et sattuuko se ja kauan siinä menee. Toivottavasti olis nopeesti ohi.

Jännittää mennä myös naistenklinikalle. Siellä kun on ollut viimeksi marraskuussa. Muutenkin jännissä merkeissä joutuu sinne menemään niin voi olla aika tunteita kuohuttava päivä.

No,tää viikko on vasta aluillaan ja aikaa on murehtia. Ehkä kuitenkin yritän tehdä jotain muutakin.

ikävä

Sä lähdit aamulla.
Et kertonut, minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai oliko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin,
sinä sittenkin kerrot:
- Teihin jäin.

kirjoittaja tuntematon

Sanoja ei tunnu löytyvän taas ikävälle. Ikävä vain iskee niin kovaa. Yllättävänä, lohduttomana. Päälisin puolin vointini on ok,sisällä myllertää enemmän. Pikku-I, rakas, missä olet? Kaipaan sinua.

 

Ehdotus!

KAIKILLE arpkd vanhemmille: Mietin haluatteko tosiaan täällä mun blogissa keskustella näinkin yksityskohtaisesti kaikesta vai loisimmeko ehkä oman yhteisen keskustelu foorumin jonnekin? Itsellä ei ole tähän hätään ehdotuksia,että mihin,mutta vois olla hyvä idea?? Laittakaa vastauksia ja ehdotuksia asiasta.

//muoks
Tälläsen löysin MunFoorumi Pitäiskö kokeilla tehä tonne jos vaikka saisi salasanan taakse? 

//muoks
Noniin keskustelu foorumi avattu. http://arpkd.keskustelu.info 
Käykää rekisteröitymässä, yleinen keskustelu alue on salasanan takana jonka lähetän sitten jokaiselle käyttäjälle yksityisviestillä rekisteröitymisen jälkeen. Hyväksyn myös jokaisen rekisteröitymisen erikseen ja pyydän laittamaan jotain kertomusta siitä miksi haluaa päästä keskusteluun mukaan, ettei tulis "turhia" ja epäasiallisia rekisteröitymisiä. Pitäis toimia ihan hyvin. On viel aika raakileen näkönen foorumi, mutta jos tulee ajan kanssa jotain ehdotuksia niin kehitellään yhdessä. 

Eka neuvola

Huh,nyt se on takana. Oli kammottavaa mennä sinne samaan tuttuun paikkaan. Tottakai minun tuurillani siellä istui aikaa odottmassa myös joku muu äiti, pienen vauvansa kanssa tälle niin hellästi leperrellen. Olin saada itkupotkuraivarin. Hillitsin itseni.

Itse tapaaminen meni kuitenkin hyvin. Neuvolatäti oli mukava,kuunteli ja oli ymmärtäväinen. Kysyi ajatuksiani ja tunteitani. Sain kertoa rauhassa kaikkea mitä tuli mieleen. Huomasin kuinka olen kuitenkin edelleen niin Pikku-In raskaudessa kiinni. Hän mietti, että mikäs se laskettu aika nyt sitten olisi ja sanoin siihen, että 24.12.2012 joka olisi ollut Pikku-I:n laskettu aika. Tämän uuden elämänalun LA olisi neuvolan laskujen mukaan 8.11.2012. Tuntuu hirveä ahdistavalta, että nämä on näin lähekkäin. Rakaus kulkee lähes samaa aikaa kuin viimeksi. Jos tämä nyt menisi hyvin loppuun asti, niin en osaa edes kuvitella sitä tunteiden sekaisuutta ja ristiriitaisuutta, koska Pikku-I syntyi 16.11.2011. Tuntuisi kuin elämä ja kuolema kulkee käsi kädessä,ehkä?

Olen pyrkinyt olla ajattelematta tätä raskautta ja raskaus viikkoja. Tänään kuitenkin kaikkea joutui käsittelemään. Nevolan mukaan viikkoja olis tänään 8+5. Varasin myös ensimmäiseen ultraan ajan joka on 23.4. ja viikkoja pitäisi tuolloin olla 11+5. Meidän pitää mieheni kanssa mennä myös verikokeisiin, josta näytteet lähetetään sikiötutkimusyksikköön naistenklinikalle ja niistä seulotaan jotain tähän tautiin liittyvää. Ilmeisesti geenejä tai jotain..ei voi pieni ihminen ymmärtää. Sen jälkeen katsotaan sitten mihin tutkimuksiin ja seurantaan joudutaan. En ymmärrä miksi ei vain voi suoraan mennä siihen istukkänäytteeseen niin saataisiin kaikki tämä "pelleily" ohi.. Huoh...toivottavasti tätä piinaa ja epätietoisuutta ei kestäisi enää kauaa.

Jollain tapaa pieni positiivisuuden ja optimistisuuden häivä heräsi neuvolassa. Hetkeksi jopa..en keksi sille hyvää sanaa, innostuminen on liian voimakas..mutta hetkeksi ehkä toiveet heräsi.

Paljon on vielä edessä ja pitää odottaa. Olen huono odottamaan. Haluan kaikki vastaukset nyt. En halua elä epätietoisuudessa.

Neuvolatätini sanoi "olet nuori nainen ja joutunut kokemaan paljon rankkoja asioita" Minä vastaan siihen "Niin..elämässäni on vain sattunut tapahtumaan asioita jotka pitää hyväksyä." En vain halua joutua enempää hyväksymään pahoja asioita.

kaikille lukijoilleni!

Kiitos teille,ettäolette rohkeasti kommentoineet blogiani ja kiitos siitä, että olette lukeneet blogiani. Toivon suuresti, että tästä on ollut jollekin edes jotain pientä tukea!

Samalla olen myös hurjan pahoillani ja jopa ehkä hieman järkyttynyt. Kaksi suru uutista näin pienen ajan sisällä. Olen hyvin pahoillani puolestanne ja voimia suuresti jaksaa eteen päin.

Kiitos myös minua tukeneille tutuille kommentoijille, tuntuu lohdulliselta,että on ihmisiä jotka välittää.

Sairaalassa meille puhuttiin, että arpkd lapsia syntyy n. 2-3 vuodessa. Sitä kuitenkin tahtoi ajatella, ettei näin kuitenkaan tapahdu. Muut ehkä säästyy samalta kohtalolta. Tauti on kuitenkin niin harvinainen. Toisin taas todistettiin ja olen siitä hyvin pahoillani.

tahtoisin kirjoittaa jotain lohduttavaa,mutta mielessäni roikkuu synkkiä ajatuksia. Mietin päivittäin sitä kuinka pääsen itse eteenpäin. 

Jos jotain lohduttavaa pitää miettiä omasta tämän hetkisestä elämästä niin ainakin on se, että on perhe joka tukee ja auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ymmärtää mielialan vaihtelut itkuineen ja iloineen. Jollain tavalla myös kiinnitän herkemmin pieniin iloa tuoviin asioihin huomiota. Arvostan elämääi eritavalla. Vaikka en ikinä olisi halunut,että Pikku-I otetaan meiltä pois, toi hän kuitenkin olemassa olollaan jotain suurta ja arvokasta. Minä saan olla silti Enkelini äiti, hän on arjessani läsnä. Hän on ajatuksissa ja sydämissämme. Sitä kuitenkin oppii ikävän kanssa elämään ja pikku hiljaa pystyy hyväksymään asioiden oikean laidan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaa.

Pääsen ehkä joskus taas normaaliin arkeen kiinni myös minäkin. Aika sen vain voi näyttää. Asioita tulee työstää omaa vauhtiaan. Minä olen nyt neljän kuukauden päästä Enkelin menetyksestä tässä kohtaa, että pystyn Pikku-Itä ajattelemaan ilman pelkkää itkemistä. Pystyn muistelemaan raskausaikaa, edelleen kuitenkin sairaala muistot ovat kipeitä. Pystyn myös olemaan onnellinen, elämäni ei ole enää pelkkää synkkyyttä. Olen oppinut hyväksymään 
asioita. Olen oppinut hyväksymään tunteitani.

Enkelten valoa?

Neljä kuukautta sitten tarina sai sen käänteen jota kaikkein eniten pelkäsin

Tyttömme nukkui pois neljä kuukautta sitten. Ikävä vain kasvaa ja äidin olo palautumisesta normaaliin arkeen vain tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Valitin juuri henkilölle jonka kanssa käyn viikoittain juttelemassa, että miksi en vain saa otettua itseäni niskasta kiinni ja revittyä itseäni arkeen. Hän hienovaraisesti muistutti kuinka vähän aikaa tästä kaikesta vasta on. Jokainen käsittelee asioita tavallaan ja jokaisella menee se aika minkä tarvitsee.

Hän muistutti myös kuinka nämä käsittelemäni roolit ovat muuttuneet niin pienen ajan sisällä. Vuosi sitten olin kasvamassa naisesta äidiksi. Odotin esikoistani. Aivan yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta kaikki muuttui. Minusta tuli äiti. Äiti Enkeli lapselle. Hän sanoi, että teitä on silti arjessa Sinä, Miehesi ja Pikku-I vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä,hän on Teidän ajatuksissa. 

Aivan, näenhän minä sen, että roolini on täysin eri kuin olin suunnitellut. Sen ajatuksen hyväksymiseen ja käsittelemiseen menee se aika minkä juuri minä tarvitsen.

Niin, aika tuntuu sellaiselta käsitteeltä jota en tällä hetkellä aina ymmärrä. Jo neljä kuukautta, vasta neljä kuukautta. Kasvoit kohdussani kuitenkin 8,5kk..

Rakastan sinua pieni ihana Enkelini. Antaisin mitä vain, että tulisit luokseni ja saisin sinua pidellä.

Raskausoireita...

pahoittelen, mutta tämä kirjoitus tulee käsittelemään lähinnä raskausoireita

Ne ei päästä mua heittämään syrjään hetkeksikään tätä raskautta! Pahoinvointi on vain lisääntynyt ja tuntuu ettei ole enää hetkeäkään ettei olisi etova olo. Koko ajan ois nälkä ja tekis mieli jotain pikku suolaista, mutta sitten kun syö niin tulee yllätys yllätys paha olo.

Hajut saa mut hulluksi. Kaikki saippuat HAISEE järkyttävälle. Mieheni tuli mun jälkeen sänkyyn nukkuu yks ilta ja oli pessyt kädet...koko huone löyhkäsi siltä saippualta ja eilen kun menin nukkuu niin se peitto haisi vieläkin sille saippualle. 

Palelen ja hikoilen yöllä, samaan aikaan tietysti. On mukava herätä montakertaa yössä siihen kun iho liimaantuu lakanoihin ja yöpaitaan.

Ei mulla tällästä ollut viimeksi. Helpolla kyllä pääsin. Haluisin nytkin päästä helpolla aina sinne istukkanäytteeseen ja tuloksiin asti,mutta ei näytä onnistuvan.

***

Se niistä... soitin muute äpkl ja kerroin haluavani Pikku-In raskauden aikaiset ultrapaperit. Muuten ois jäänyt vaivaa mitä niissä sanottiin. Tulivat tänään.

Eihän niissä mitään ihmeempiä ollut kuten tiesinkin, mutta laitan pari otetta.

Rakenne ultrasta

"Huono näkyvyys.Lapsivettä on, mutta vähän niukasti.Virtsarakko näkyy, mutta ei täyty kunnolla tutkimuksen aikana, vaikka käy kahvilla ja tulee uudelleen ultraan. Toinen munuainen näkyy huonosti."

Kontrolli

"Lapsivettä on nyt hyviä lammikoita sikiön jokapuolella. Nyt nähdään sikiön virtsarakko ja munuaiset normaalina"

Silti jää ilmaan kysymys voiko lapsiveden määrä vaihdella, miksi rakenne ultrassa virtsarakko ei täyttynyt ja näkikö lääkäri kontrollissa virtsarakon täyttyvän? Olisiko asiaan pitänyt sittenkin puuttua jo tuolloin, lähettää jatko tutkimuksiin?

huijasin...ei ollutkaan pelkkää raskausoireilua...

mikä on roolini elämässä?

Raskauspahoinvointi alkaa nostaa päätään ja alkaa olla vaikeampaa siirtää ajatusta sivuun raskaudesta. Helpompaa olisi olla ajattelematta koko asiaa.

Huomaan myös kuinka hoivaamisen vaistot ovat niin pinnassa. Aina kun näemme mieheni siskon pikkuisia niin tekisi mieli suojella heitä kaikelta maailman pahalta. Hoivata ja auttaa, halia ja rutistaa. Sitten mietin millaista jos olisi oma lapsi? Olisin varmasi hyvä äiti ja mieheni hyvä isä. Meillä on niin samankaltaisia ajatuksia miten kasvattaisimme lapsiamme. Huomaan myös miehestäni kuinka hän rakastaa olla siskonsa lasten kanssa. Lapsilta saa kuitenkin niin aitoa rakkautta, niin puhdasta. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin oma lapsi, omaa lihaa ja verta. Vaikka nautinkin näistä ihanista lapsista joiden kanssa saan touhuta ja olla onnellinen niin se peilaa niin paljon sitä, mitä meillä voisi nyt olla. 

Usein ajattelen mitä tekisin päisivin pikku-I:n kanssa. Tekisimme paljon vaunukävelyjä koiran kanssa. Hän saisi nukkua raittiissa ilmassa. Kävelisimme mummon luo kylään tai tädin luo. Hän saisi heiltä rakkautta jota nyt saan itse antaa tädin roolissa. Isä tulisi hakemaan meitä työpäivän päätteeksi kylästä jos olisimmekin pidempään kylässä ja jatkaisimme siitä kauppaan. Kotona laittaisin isälle ruokaa sillä välin kun hän kävisi suihkussa pesemässä päivän pölyt pois. Kaikki tämä kuuluisi arkeemme ja enemmänkin.

Sitten herää taas kysymys, miksi? Miksi emme saaneet tätä, miksi pieni tyttäremme otettiin meiltä pois? 

Elämääni kuuluisi erillaisia rooleja jos kaikki olisi mennyt toisin. Nyt elämäni rooli on olla enkelin äiti. Surullinen, välillä pienet asiat kuitenkin tuottavat enemmän iloa kuin voisi kuvitella, toisten silmissä ehkä hieman reppana. Toisena roolina odottava äiti, välillä etovan olon kourissa, odottaen mikä on tämän pienen elämä kohtalo. Vieraiden silmissä roolini on lapseton nainen.

Nyt olen uudelleen raskaana, enkä osaa ajatella sitä. Muutama lähin jotka tietävät uudesta raskaudesta ovat toki onnellisia puolestamme ja puhuvat asiasta sitten kun... sitten kun on kesä niin tämä vaate näyttäisi kivalta masusi kanssa.. Itse en pysty niin vielä ajattelemaan. Itse ajattelen vain sitten kun istukkanäyte on otettu niin pelkään ihan hitosti ja joudun ehkä keskeyttämään raskauden...

//Muoks

Ehkä tällä hetkellä tärkeimmät rakkauden roolini meinasi unohtua. Olla rakastava ja ymmärtäväinen vaimo miehelleni ja hellä, huolehtiva täti mieheni siskon ja omien veljieni lapsille ikää katsomatta. Valitettavasti omia veljen lapsiani näen harvemmin, silti he ovat mielessäni.

Hitto mä en taas tiiä pitäiskö itkee vai nauraa. Sanon vaan etten JAKSA!!!!! Lääkäri käynti oli tänään sanonko mistä. Tuntui ettei ollut tietoinen yhtään mun asioista ja ettei kuunnellut. Luin tässä iltasella B-lausuntoa jonka oli kirjoittanut. Siinä luki mm."kohdunulkoinen raskaus ollut 2 vuotta sitten sen jälkeen ei ole tullut raskaaksi" Siis MITÄ??? Eikö se tiennyt et mun lapsi on kuollut ja sen takia just siellä käyn ja viel luki "tietää että 25% hänen raskauksistaan vain voi onnistua." Mä oon ihan kypsä. Ei se ihan noin ollut. 25% mahd. sairaaseen lapseen, 75% terve.

Että sellasta. Olen sanaton. Pitää taas vähän keräillä itseä.

Tulevaisuutta ja kehitystä.

Tänään pieni ihana tyttömme täyttäisi 4kk. Ikävä valtaa taas niin kovin mielen. Antaisin mitä vain, että saisit olla täällä kanssamme <3

"Vauva
Vauva oppii: Arkielämä alkaa olla tuttua. Vauva tarkkailee uteliaana ympärillään ja alkaa tunnistaa joitakin toistuvia rutiineja. Vauva saattaa jo oppia kääntymään selältä mahalleen. Toiset vauvat pinnistelevät kunnes onnistuvat, toiset taas pyörähtävät ympäri puolivahingossa. Vauva osaa pitää päätään pystyssä, hän kurottautuu selinmakuulla kohti esineitä, tarttuu niihin ja vie ne suuhunsa. Hän tutkii esineitä suullaan ja tutustuu näin maailmaan. Vauva seisoo, kun hänestä pidetään kiinni ja leikkii käsillään ja jaloillaan.
Kommunikointi: Vauva kertoo itkullaan ettei hän ei pidä siitä, kun joku menee pois. Tämän ikäinen osaa ojentaa kätensä kohti hoitajaansa kun haluaa syliin. Vauva voi jopa olla hiljaa kun muut puhuvat ja ääntelee vasta sen jälkeen. Vauva hauskuuttaa itseään uusilla ääntelyillä. Hän juttelee omalla kielellään ja ilmaisee tuntojaan erilaisilla äänensävyillä. Itkemällä vauva kertoo tylsistymisestään, nälästään, kivustaan, märästä vaipastaan tai yksinäisyydestään. Vanhemmat osaavat jo tulkita vauvan itkuja. Jonain päivänä vauva riemastuttaa vanhempansa herskyvällä naurulla.

Kasvu: Painon tulisi nousta n.170g viikossa ensimmäisen 4 kuukauden aikana, riittävänä kasvuna pidetään myös 120-140g viikossa. Pituutta tulee lisää n. 2,3cm/kuukaudessa."

Lainaus täältä 

Viimeksi kun olin saamassa "juttelu apua"puhuimme mm. lasten kehityksestä ja työpaikastani. Kerroin minkälaisen reaktion sai aikaan käyntini työpaikalla. Tärisin ja olin paniikissa, itkin ryhmäni pieniä lapsia. Pienimmät olivat alle vuoden ikäisiä kun lähdin äitiyslomalle ja nyt kun näin heidän kasvaneen. Pienet tytöt ja pojat osasivat tuottaa jo sanoja ja olivat oppineet kävelemään. Tämä ryhmäni lasten tapaaminen sai minut kongreettisesti näkemään lapsen kasvuaja kehitystä. Näin sen pitäisi mennä. Vaikka nämä lapset ovatkin isompia kuin pieni-I olisi, mutta yhdistän silti tämän kasvun ja kehityksen omaan enkeliini.

Valitettavasti en näe sinun ikinä kasvavan ja se raastaa sydäntäni. Yritän ajatella tulevaisuuttani ja yritän nauttia niistä hyvistä päivistä joita tulee. Näinä suuren ikävän hetkinä se vain tuntuu hyvin  vaikealta. Mitä on tulevaisuudella meille antaa? 

Asiahan on niin, että olen uudelleen raskaana ja se tuntuu ajoittain hirveän vaikealta. (Niin ja tutut jotka tätä luette niin kerron mielelläni itse muille tutuille ja perheelle uutisesta silloin kun itse haluan!!) Tokihan se oli iloinen uutinen, mutta pelkään kaikkea mahdollista. Keskenmenoa, tuulimuna raskautta, arpkdta, istukkabiobsiaa ja sen aiheuttamaa 0,5% mahdollisuutta keskenmenoon. Vielä en ole uskaltanut miettiä tätä asiaa istukkanäytettä pidemmälle. Mitään takeitahan tulevaisuudesta ei ole. 

Tunnen myös ajoittain pettäväni pienen enkelin. Näin nopeasti raskaaksi. Selittelen itselleni etten todellakaan odottanut tätä tapahtuvan näin nopeasti. Aina on mennyt lähes vuosi kun on tärpänyt. Todellisuudessa oletin, että niin menee tälläkin kertaa. Toisaalta ei voi sanoa mikä on oikea aika. Onko se nyt vai ehkä vasta tulevaisuudessa? Oma asenteeni on, ettei ole oikeaa aikaa. Tulkoon kaikki paha kerralla. Ehkä pientä pessimistisyyttä..

Sairaala muistot sanoiksi

Kirjoitin muistojani joita olen kirjoittanut itselleni ylös pienestä enkelistämme. Itku tuli niitä kirjoittaessa. Tahdoin ne tänne kirjoittaa, koska tämä blogihan on myös muistoja Ihanasta Enkelistäni. Mitä se olisi ilman tarinaa hänen sairaala matkastaan?

Ajatus näiden muistojen kirjoittamisesta on ollut pitkään,mutta aikaisemmin en vain ole sitä saanut tehtyä.

Kevät...

Kevät tuo tullessaan taas vauva uutisia. Tulee niin oma viime kevät mieleen kuinka tohkeissaan olimme pienestä elämän alusta. Nyt en osaa olla onnellinen muiden vauva uutisista ja se saa minut voimaan huonosti. Näinkö olen tullut katkeraksi ja tunteettomaksi?

Hyvä etten ole itkua vääntänyt lukiessani toisten facebook päivityksiä. Huomaan ajattelevani Te ette tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Te ette tiedä kuinka toiset saa pelätä..

Tulevaisuus ja työt ovat myös huolen aiheeni tällä hetkellä. Pelkään paluuta töihin. Pelkään tuttujen ihmisten kohtaamista. Pelkään työympäristöäni. Kaikki oli hyvin kun lähdin sieltä. 

Vanhempain vapaani loppui helmikuun lopullaja sairauslomalla olen vielä pari viikkoa. Kehtaanko ja uskallanko pyytää vielä lisää sairauslomaa? Vai pitäisikö jo olla valmis? En tosiaan tiedä. Olen onnekseni saanut keskustelu apua ja se helpottaa aina hetken aikaa. Nyt kuitenkin on ollut taukoa kun edellisellä kerralla en päässyt ja seuraava aika on vasta ensi viikolla. Yritin saada uutta aikaa aikaisemmin, mutta ei onnistunut, koska henkilö jonka kanssa olen käynyt juttelemassa on pois loppuviikon. Pitää yrittää kestää ensiviikkoon asti vain..

piti kirjoittaa tänään jotain pitkästä aikaa, mutta en vaan saa tekstiä ulos. Argh... joku toinen päivä kirjoittelen sitten jotain järkevämpää. Ajattelin vai ilmoitella itsestäni täällä blogissakin.

Lyhyesti kerrottuna: haaveilen uudesta raskaudesta ihan älyttömästi ja toisten vauva uutiset saa minut vähintäänkin kateelliseksi. Facebookissa en kykene lukemaan toisten vauva onnesta ja omia vanhoja päivityksiä en kykene lukemaan. Tulevaisuus tuntuu epäselvältä. Hyviäkin päiviä kuitenkin on, ei ole elämä enää pelkkää itkua ja murehtimista. Siltikin ikävä on ihan ääretön ja pientä ajattelen päivittäin. Kaupoissa kun pyörii tai telkkarissa kun näkee pieniä tyttövauvoja tai pieniä tyttöjä äitien kanssa niin tulee ihan mieletön ikävä ja itku..

Jotain tällästä.. toisella kirjoitus kerralla sitten lisää ajatuksia.

Muistoja

Havahduin tässä yhtenä päivänä kuinka aika on mennyt hurjan nopeasti. En oikeastaan muista joulukuusta enkä tammikuusta mitään. Aivan vähän aikaa sitten kuitenkin huomasin kuinka "silmäni aukesi". Tuntui, että näen mitä ympärilläni tapahtuu. Havahduin auringon paisteeseen ja siihen, että lähelläni on tosiaan ihmisiä jotka välittää.

Vieläkin tulee itku silmään kun muistelen pientämme. Yritän muistella sairaala aikaamme. Kuika hän avasi silmiään ja kuinka hän piti sormestani kiinni. Muistelen kuinka sain silittää hänen pehmeää poskeaan. Muistan myös sen tuskan ja jatkuvan huolen. Toivoin päivittäin, että hoidot tehoaisi. Tänä päivänä meidän yhteinen aikamme pienen kanssa tuntuu niin lyhyeltä. Emme sairaalassa ollessa tienneet kuinka rajallinen yhteinen aikamme olisi. Toivoimme vain hoitojen tehoavan. Laitoimme tavoitteita tulevaan.

Ikinä ei kuitenkaan pienen keuhkot vahvistuneet tarpeeksi. Dialyysihoito oli aivan liian rankka pienelle. Munuaiset olivat aivan liian suuret, eivätkä toimineet lainkaan. Verenpaineet heitteli.

Tuntuu niin väärältä, että joku niin pieni ihminen joutuu elämänsä alussa niin rankkoihin hoitoihin. Olen huomanut syyttäväni välillä itseäni huonosta geenistä jonka pienellemme annoin.. "jos minulla ei olisikaan sitä geeniä niin tätä ei olisi ikinä tapahtunut"

Ahdistuneita kysymyksiä

Koska pitäisi tuntua siltä, että elämä jatkuu?? Koska pitäisi palata normaaliin arkeen?? Jatkaa töitä ja olla ilman kamalia ahdistus- ja vihakohtauksia?? Mitä muut ajattelee jos en jaksa??

Niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia.. Niin paljon ahdistusta ja surua. Tuntuu, että olen mennyt taaksepäin... ahdistus tuntuu vain lisääntyvän ja suru. Päivä päivältä tajuan enemmän mitä olen menettänyt. Pelkään menettäväni jotain muutakin.. mieheni ja läheiset ystäväni, perheeni...

Entä jos kiukuttelen liikaa ja satutan muita ailahtelevalla mielelläni. Tulevaisuus pelottaa minua. Koska täytyy olla valmis kohtaamaan normaalin arjen vai tuleeko siitä enää ikinä normaalia??

Olen ehkä jumissa

Mä en tiedä mitä kirjottaisin. Olen ihan lukossa ollut jo jonkun aikaa.. Ajatuksen pyörii samaa rataa.

Muistoja pikku-I:stä, raskaudesta. Ajatuksia uudesta raskaudesta. Tunnen pettäväni pienoisen Enkelin ajattelemalla uutta vauvaa.

Uskallanko heittäytyä tulevaan? Uskallanko lähteä tähän leikkiin jossa vastauksia ei ole eikä kukaan voi tietää tulevasta mitään? Vai jäisinkö vain paikoilleni?

Raskausajan huolia

Raskausaikana kerkesin olla huolissani paljon, ennen kuin huoli helpottui. Aivan aluksi olimme huolissamme,että onko tämä raskaus nyt aivan totta. En voinnut uskoa koko asiaa todeksi ennen ensimmäistä ultraa. Siellä se pieni kuitenkin köllötteli ja sydän sykki kiivaasti. Pelkäsimme myös maagisille 12viikoille asti keskenmenoa, jota ei onneksemme kuitenkaan tullut. En kuitenkaan vieläkään osanut huokaista helpotuksesta. Tuli huoli rakenne ultrasta ja siitä onko kaikki kuitenkaan kunnossa. Huoli kuitenkin kasvoi kun rakenneultrassa kätilö sanoi ettei virtsarakko tunnu täyttyvän ja lapsivettä tuntuu olevan vähän. Muistan kuinka menin itkuisena töihin, mutta ei auttanut kuin odottaa seuraavan viikon kontrollikäyntiä. Lääkäri sitten ultrasi ja totesi kaiken olevan hyvin. Kävi vielä hakemassa edellisellä kerralla olleen kätilön paikalle. Kätilökin oli sitä mieltä, että virtsarakko sikiöllä näkyi nyt selvemmin. Kaikki oli siis hyvin, saimme huokaista vihdoin helpotuksesta.

Raskauden puolivälin jälkeen uskalsin alkaa odottamaan vauvaa oikeasti. Pääsin pikkuhiljaa ajatuksesta, että jotain voisi sattua. Olihan alku sujunut jo niin mallikkaasti. Kaikki oli hyvin. Piti olla.Aloin tuntemaan liikkeitä ja joinain päivinä pikku-I oli hieman vaisumpi ja silloinkin pääsin kuuntelemaan sydänääniä neuvolaan. Kyllä pieni oli elossa, se helpotti mieltäni. Pian me näkisimme. Sitten matto vedettiin jalkojemme alta. Kaikki unelmat revittiin riekaleiksi.

Jos tämä Enkelin odotus oli jo näin huolien täyteinen pelkän edeltävän kohdunulkoisen raskauden vuoksi niin mitä tulee olemaan seuraava? 

Että tunnenkin oloni taas katkeraksi.