Ihana enkeli pienen tytön haudalla <3

Mökille? osa2

Viikonloppu menikin mökkeillessä. Oli loppujen lopuksi kovinkin mukava ja rentouttava reissu vaikka ennen lähtöä olin täysin hysteerinen. Se mikä sai minut lähtemään oli, että tiesin mieheni haluavan sinne mennä. Auto matka mökille päin meni hiljaisissa ja itkuisissa merkeissä (joo, tosi hyvää matkaseuraa) ja mökille päästyämme parkusin ja valitin kuinka kova ikävä mulla on.

Sain kuitenkin itseni jossain välissä rauhoitettua ja kun keksimme lauantaina kaikkea mukavaa tekemistä niin kaikki meni hyvin. Heti kun tuli hiljaisempi hetki tai jäin yksin niin huomasi, että ikävä nousee väkisin pintaan.

Loppujen lopuksi olen hyvin tyytyväinen, että lähdin mukaan.

Mökille?? osa1

Meit pyydettiin lähtemään viikonlopuksi mökille, sellaiseen paikkaan jossa olimme kuukautta aikaisemmin ennenkuin enkelimme syntyi. Tiedän, että mieheni tahtoisi sinne lähteä, mutta itselläni pelkkä ajatus sinne lähdöstä avaa kaikki haavat. Kaikki muistot tulevat pintaan siitä kuinka kaikki oli silloin hyvin. Kellekkään ei tullut mieleenkään, että meidän lapsi syntyy huonoin elämän mahdollisuuksin kuukauden päästä.

Ajatus siitä mökistä sai minutä itkemään eilen illalla niin kovin. Mietin sitä kuinka istuin mökin sohvalla ja silittelin masuani, muistan kuinka sinä viikonloppuna vauvani oli hieman vaisumpi liikkeisempi vatsassani, en kuitenkaan epäillyt mitään. Olihan hänellä ollut aikaisemminkin hieman hiljaisempia päiviä, kerran kävin jopa neuvolassa kuunteluttamassa sydänäänet ja terveydenhoitaja sanoi, että vauvat ovat niin erillaisia. Toisilla on myös hiljaisempia päiviä.

Riipaisevin muisto sieltä on se, kun joku,en muista enää kuka sanoi pois lähtiessamme "seuraavan kerran kun tulemme tänne niin meillä on mukana sellainen pieni vauva" En halua lähteä sinne.

Matka muistoja

Tää soi aina kun ajeltiin sairaalasta kotiin päin <3 Ikävä on kova

paistaa se päivä risukasaankin..?

Voiko olla mahdollista, että koko päivä menisi hyväntuulisena?? Tänään ollaan oltu miehen kanssa yhdessä aamulenkillä, tehty hyvät aamupalat, käyty kaupungilla ja samalla enkelin haudalla. Siellä paloi kynttilöitä ja laitettoon pari uutta palaneiden tilalle. Tuntuu niin lämmittävältä ajatukselta, että muutkin muistaa ja käy meidän enkeliä muistamassa <3

Vähän aikaa sitten söimme ja nyt hetki lepäillään. Illemmalla olisi tarkoitus vielälähteä yhdessä ulkoilemaan koiran kanssa. Varmasti tää ilmakin on vaikuttanut mielialaan kun on ollut niin pirteä ja kirkas pakkassää:) Pääasia että on kuitenkin yhdenpäivän ollut hyvä olo, saa pienen tauon kaikelta stressamiselta ja tuskailulta.

Plaah, tekis mieli taas haistattaa koko maailmalle...

Välillä musta tuntuu, että mä yritän esittää reippaampaa kun mä olen. Puhun jostain töihin paluusta ja yritän suunnitella tulevaisuutta vaikka oikeesti mä ajattelisin ettei mulla ole tulevaisuutta tai etten tahdo tulevaisuudelta yhtään mitään. Miksi mä haluisin tulevalta yhtään mitän kun en tähänkään mennessä ole saanut kuin paskaa? 

Haluisin niin kovin elää ihan normaalia elämää, ilman mitään ahdistuksia. Kykenenkö mä enää ikinä normaaliin elämään? Ilman paniikkeja, ilman ahdistusta...

Tätä tää mun mielialojen vaihtelu on..

Meidän enkelin siunaustilaisuudestakin on jo kuukausi. Minne aika katoaa? Sairaalassa olostakin tuntuu olevan ikuisuus. Mulla on paha mieli siitä et tuntuu ettei oltu tyttömme kanssa tarpeeksi. Et mitä jos oltais oltu enemmän paikalla tai jos mä olisin jutellut enkelillemme enemmän niin olisko hän parantunnut? Mä vaan aina istuin hiljaa tytön vieressä ja katselin kun en osannut muutakaan. Ja miksi sitä vaan sinisilmäisesti ajatteli, että kyllä se meidän tyttö selviää. Tuntuu syylliseltä, ettei oltu myöskään sillä hetkellä paikalla kun enkelimme nukkui pois. Olen yrittänyt lohduttautua sillä ajatuksella, että en mä olisi ehkä edes kestänyt sitä. Ja miksi en pitänyt tyttöämme enemmän sylissä kun saimme hänet menehtymisen jälkeen nähdä? Minä se olin joka halusi vain kiireeti ulos koko sairaalasta...nyt sekin harmittaa. Silloin ajattelin, että turhaan minä pelkkää ruumista sylissäni pidän, kun ei siinä edes enää sielua ole.Enää emme ikinä häntä saa nähdä, ainakaan tässä maailmassa.

Kirjoittelen taas toinen päivä lisää. Nyt ei tunnu ajatus luistavan kunnolla. Hyvää yötä!

Runo

Äiti älä itke!
Minä nukuin vaan.
Siinä nukkuessani
uni muutti vain muotoaan.

Äiti älä itke!
Pois aika katoaa:
sinun sydämessäsi
ikuisesti elää saan.
Äiti älä itke!
Näkemiin vain sanotaan.
Tiedäthän että joskus
me vielä tavataan?
Äiti älä itke!
En yksin olekaan.
Rajan ylitse minut saattoi
kaunis enkeli helmoissaan.

En tiedä kuka tän on kirjoittanut ja ystäväni tän mulle kerran lähetti. Oli pakko postata tänne kun kosketti niin paljon ja sai kyyneleet taas silmiin. Ikävä on niin suuri <3

(Niin ja "vanha" blogi samoilla aloitustarinoilla ja sinne tulleilla kommenteilla löytyy täältä) 

Tyhjyys

Sitä oikein ihmettelee kuinka mieliala voi vaihdella päivänkin aikana niin nopeasti. Elämä on yhtä tunteiden myllerrystä ja vyöryä. Toisena hetkenä ei voi muuta kuin itke, hetken päästä voi naurattaa ja tuntea olonsa onnelliseksi. Välillä olen äärettömän vihainen.

Tunne joka kuitenkin on ja pysyy on tyhjyyden tunne. Sitä ei ole voinut käsittää koskaan aikaisemmin kuinka olo voi tuntua tyhjältä. Tuntuu että se tyhjyys nielaisee minut. Ilkeä, musta tyhjyys. Se oikein lietsoo ikävää ja samalla se saa pakonomaisesti minut ajattelemaan uutta raskautta.


Kyllähän me olemme mieheni kanssa muutenkin uudesta raskaudesta puhuneet ja se tulee kun on sen aika, mutta minussa tuo tyhjä olo saa otteensa niin kovin, että haluaisin vain vauvan syliini. Joku voisi ajatella tähän väliin, että "tyhmäkö olet, ei uusi raskaus menetettyä vauvaa korvaa" siihen voisin vain sanoa, että kyllä minä sen tiedän. Niinhän se on, ei uusi vauva tulisi ikinä korvaamaan ihanaa enkeliämme ja antaisin mitä vain, että saisimme hänet takaisin. Se vain on mahdottomuus.


Tänään olimme mieheni siskon pojan kanssa ulkoilemassa. Olen onnellinen, että pystyn olemaan kuitenkin tuttujen lasten lähellä ja lapset saavat minut onnelliseksi.Toisaalta en voisi kuvitella hoitavani vieraita lapsia tai ihan vauvaikäisiä lapsia. Kaupungissa käydessä vaunuja työntävät äidit saa minut itkuiseksi ja raskaana olevat äidit. Silloin tulee kateellisuuden pistoksia toisia kohtaan "miksi meille ei vauvaa suotu ja toiset saavat olla onnellisia?" Uskoisin senkin kuitenkin olevan normaalia surussa, mutta välillä omat ajatukset kauhistuttaa.

Äidin ajatuksia (jonkinlainen synnytyskertomus..)

Niin se aika on mennyt nopeasti eteenpäin siitä hetkestä kun kaikki vielä oli hyvin. Aivan liian nopeaan.

16.11.2011 meille syntyi ihana ja kaunis tyttölapsi, vielä edellisenä päivänä kaiken piti olla hyvin. Viikkoja oli 34+3 kun ekan kerran menimme sairaalaan äitiyspoliklinikalle tarkistuttamaan onko kaikki hyvin kun edellisenä yönä alkoi supistuksia tulemaan. Sairaalassa ultrattiin ja lääkäri totesi vauvan munuaisten olevan suurentuneet ja saimmekin lähetteen naistenklinikalle. Olimme kuitenkin yhden yön vielä kotona kun supistuksetkin loppuivat. Seuraavana yönä supistelut kuitenkin tulivat takaisin ja aamulla, 16.11 lähdimme kohti Helsinkiä.
Se aamu meni täysin sumussa. Yllättäen olimme ultrattavana, lääkärit kertoi jotain vakavaa vauvan tilanteesta, sitten olimmekin jo synnytyshuoneessa kätilön kanssa kun synnytys oli lähtenyt jo käyntiin. Meni joitain tunteja kun joku, muistaakseni lääkäri, tuli kertomaan, että minut leikataan. Se oli kuulemma paras vaihtoehto, kun vauvan vatsanympärys oli suhteessa paljon suurempi viikkoihin ja muuhun kokoon nähden.

klo 13.21 meidän tyttömme sitten syntyi. Pelkäsin kamalasti leikkausta, mutta se meni hyvin. Pieni vauva päästi muutaman hennon parkaisun, itsellä nousi kyyneleet silmään. Kysyin mieheltäni hiljaa, että oliko se meidän vauva. Olimme molemmat hiljaisia. Mieheni pyydettiin sivummalle, katsomaan tytärtämme. Tilanne oli hyvin vakava. Itse olin täysin sumussa, en tiennyt mitä ajatella. Mitä nyt tapahtuu? Miksi vauvaa ei näytetä minulle. Pikaisesti hoitohenkilökunta yritti vauvaa minulle näyttää, mutta en nähnyt mitään kun tyttömme oli jo keskoskaapissa ja häntä oltiin viemässä pois. Jäin yksin. 

Pari tuntia odotin heräämössä miestäni. Minua itketti. Mietin koko ajan vauvaamme ja kaikkea mitä oli tapahtunut? En voinnut silloin vielä ymmärtää mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Piinaavien ja epätietoisuudessa elettyjen tuntien jälkeen mieheni vihdoin tuli heräämöön minun luokseni. Hän kertoi uusimmat uutiset. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Lääkärit olivat kertoneet, että vauvallamme olisi todennäköisesti vakava munuaissairaus ja ennusteet eivät olisi hyvät. En voinnut muutakuin itkeä. Miksi meille kävisi näin? Toivoin vain, ettei se olisikaan niin paha tilanne mitä lääkärit olivat kertoneet. Ajattelin, että ehkä he olivat erehtyneet.
Illalla pääsin katsomaan tyttöämme ensimmäisen kerran. Voi kuinka hän olikaan kaunis. Niin pieni ja sievä. En voinut käsittää, kuinka niin kaunis ja terveen näköinen vauva voisi olla niin sairas. Silitin häntä hellästi. 

Illalla palasimme lastenklinikalta naistenklinikalle. Mieheni kärräsi minua pyörätuolissa ja minua itketti. Toivoin vain, että saisin pitää tytärtämme sylissä. Olisin halunnut ottaa hänet mukaamme. Tuntui niin tuskalliselta palata osastolle ilman vauvaa, iloisten tuoreiden vanhempien pariin.
Näin alkoi meidän matkamme vanhempina. Sekuntti sekunnilta olimme tulossa kohti tilannetta jolloin olisimme äiti ja isä ilman lasta.