Neljä kuukautta sitten tarina sai sen käänteen jota kaikkein eniten pelkäsin

Tyttömme nukkui pois neljä kuukautta sitten. Ikävä vain kasvaa ja äidin olo palautumisesta normaaliin arkeen vain tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Valitin juuri henkilölle jonka kanssa käyn viikoittain juttelemassa, että miksi en vain saa otettua itseäni niskasta kiinni ja revittyä itseäni arkeen. Hän hienovaraisesti muistutti kuinka vähän aikaa tästä kaikesta vasta on. Jokainen käsittelee asioita tavallaan ja jokaisella menee se aika minkä tarvitsee.

Hän muistutti myös kuinka nämä käsittelemäni roolit ovat muuttuneet niin pienen ajan sisällä. Vuosi sitten olin kasvamassa naisesta äidiksi. Odotin esikoistani. Aivan yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta kaikki muuttui. Minusta tuli äiti. Äiti Enkeli lapselle. Hän sanoi, että teitä on silti arjessa Sinä, Miehesi ja Pikku-I vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä,hän on Teidän ajatuksissa. 

Aivan, näenhän minä sen, että roolini on täysin eri kuin olin suunnitellut. Sen ajatuksen hyväksymiseen ja käsittelemiseen menee se aika minkä juuri minä tarvitsen.

Niin, aika tuntuu sellaiselta käsitteeltä jota en tällä hetkellä aina ymmärrä. Jo neljä kuukautta, vasta neljä kuukautta. Kasvoit kohdussani kuitenkin 8,5kk..

Rakastan sinua pieni ihana Enkelini. Antaisin mitä vain, että tulisit luokseni ja saisin sinua pidellä.

Raskausoireita...

pahoittelen, mutta tämä kirjoitus tulee käsittelemään lähinnä raskausoireita

Ne ei päästä mua heittämään syrjään hetkeksikään tätä raskautta! Pahoinvointi on vain lisääntynyt ja tuntuu ettei ole enää hetkeäkään ettei olisi etova olo. Koko ajan ois nälkä ja tekis mieli jotain pikku suolaista, mutta sitten kun syö niin tulee yllätys yllätys paha olo.

Hajut saa mut hulluksi. Kaikki saippuat HAISEE järkyttävälle. Mieheni tuli mun jälkeen sänkyyn nukkuu yks ilta ja oli pessyt kädet...koko huone löyhkäsi siltä saippualta ja eilen kun menin nukkuu niin se peitto haisi vieläkin sille saippualle. 

Palelen ja hikoilen yöllä, samaan aikaan tietysti. On mukava herätä montakertaa yössä siihen kun iho liimaantuu lakanoihin ja yöpaitaan.

Ei mulla tällästä ollut viimeksi. Helpolla kyllä pääsin. Haluisin nytkin päästä helpolla aina sinne istukkanäytteeseen ja tuloksiin asti,mutta ei näytä onnistuvan.

***

Se niistä... soitin muute äpkl ja kerroin haluavani Pikku-In raskauden aikaiset ultrapaperit. Muuten ois jäänyt vaivaa mitä niissä sanottiin. Tulivat tänään.

Eihän niissä mitään ihmeempiä ollut kuten tiesinkin, mutta laitan pari otetta.

Rakenne ultrasta

"Huono näkyvyys.Lapsivettä on, mutta vähän niukasti.Virtsarakko näkyy, mutta ei täyty kunnolla tutkimuksen aikana, vaikka käy kahvilla ja tulee uudelleen ultraan. Toinen munuainen näkyy huonosti."

Kontrolli

"Lapsivettä on nyt hyviä lammikoita sikiön jokapuolella. Nyt nähdään sikiön virtsarakko ja munuaiset normaalina"

Silti jää ilmaan kysymys voiko lapsiveden määrä vaihdella, miksi rakenne ultrassa virtsarakko ei täyttynyt ja näkikö lääkäri kontrollissa virtsarakon täyttyvän? Olisiko asiaan pitänyt sittenkin puuttua jo tuolloin, lähettää jatko tutkimuksiin?

huijasin...ei ollutkaan pelkkää raskausoireilua...

mikä on roolini elämässä?

Raskauspahoinvointi alkaa nostaa päätään ja alkaa olla vaikeampaa siirtää ajatusta sivuun raskaudesta. Helpompaa olisi olla ajattelematta koko asiaa.

Huomaan myös kuinka hoivaamisen vaistot ovat niin pinnassa. Aina kun näemme mieheni siskon pikkuisia niin tekisi mieli suojella heitä kaikelta maailman pahalta. Hoivata ja auttaa, halia ja rutistaa. Sitten mietin millaista jos olisi oma lapsi? Olisin varmasi hyvä äiti ja mieheni hyvä isä. Meillä on niin samankaltaisia ajatuksia miten kasvattaisimme lapsiamme. Huomaan myös miehestäni kuinka hän rakastaa olla siskonsa lasten kanssa. Lapsilta saa kuitenkin niin aitoa rakkautta, niin puhdasta. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin oma lapsi, omaa lihaa ja verta. Vaikka nautinkin näistä ihanista lapsista joiden kanssa saan touhuta ja olla onnellinen niin se peilaa niin paljon sitä, mitä meillä voisi nyt olla. 

Usein ajattelen mitä tekisin päisivin pikku-I:n kanssa. Tekisimme paljon vaunukävelyjä koiran kanssa. Hän saisi nukkua raittiissa ilmassa. Kävelisimme mummon luo kylään tai tädin luo. Hän saisi heiltä rakkautta jota nyt saan itse antaa tädin roolissa. Isä tulisi hakemaan meitä työpäivän päätteeksi kylästä jos olisimmekin pidempään kylässä ja jatkaisimme siitä kauppaan. Kotona laittaisin isälle ruokaa sillä välin kun hän kävisi suihkussa pesemässä päivän pölyt pois. Kaikki tämä kuuluisi arkeemme ja enemmänkin.

Sitten herää taas kysymys, miksi? Miksi emme saaneet tätä, miksi pieni tyttäremme otettiin meiltä pois? 

Elämääni kuuluisi erillaisia rooleja jos kaikki olisi mennyt toisin. Nyt elämäni rooli on olla enkelin äiti. Surullinen, välillä pienet asiat kuitenkin tuottavat enemmän iloa kuin voisi kuvitella, toisten silmissä ehkä hieman reppana. Toisena roolina odottava äiti, välillä etovan olon kourissa, odottaen mikä on tämän pienen elämä kohtalo. Vieraiden silmissä roolini on lapseton nainen.

Nyt olen uudelleen raskaana, enkä osaa ajatella sitä. Muutama lähin jotka tietävät uudesta raskaudesta ovat toki onnellisia puolestamme ja puhuvat asiasta sitten kun... sitten kun on kesä niin tämä vaate näyttäisi kivalta masusi kanssa.. Itse en pysty niin vielä ajattelemaan. Itse ajattelen vain sitten kun istukkanäyte on otettu niin pelkään ihan hitosti ja joudun ehkä keskeyttämään raskauden...

//Muoks

Ehkä tällä hetkellä tärkeimmät rakkauden roolini meinasi unohtua. Olla rakastava ja ymmärtäväinen vaimo miehelleni ja hellä, huolehtiva täti mieheni siskon ja omien veljieni lapsille ikää katsomatta. Valitettavasti omia veljen lapsiani näen harvemmin, silti he ovat mielessäni.

Hitto mä en taas tiiä pitäiskö itkee vai nauraa. Sanon vaan etten JAKSA!!!!! Lääkäri käynti oli tänään sanonko mistä. Tuntui ettei ollut tietoinen yhtään mun asioista ja ettei kuunnellut. Luin tässä iltasella B-lausuntoa jonka oli kirjoittanut. Siinä luki mm."kohdunulkoinen raskaus ollut 2 vuotta sitten sen jälkeen ei ole tullut raskaaksi" Siis MITÄ??? Eikö se tiennyt et mun lapsi on kuollut ja sen takia just siellä käyn ja viel luki "tietää että 25% hänen raskauksistaan vain voi onnistua." Mä oon ihan kypsä. Ei se ihan noin ollut. 25% mahd. sairaaseen lapseen, 75% terve.

Että sellasta. Olen sanaton. Pitää taas vähän keräillä itseä.

Tulevaisuutta ja kehitystä.

Tänään pieni ihana tyttömme täyttäisi 4kk. Ikävä valtaa taas niin kovin mielen. Antaisin mitä vain, että saisit olla täällä kanssamme <3

"Vauva
Vauva oppii: Arkielämä alkaa olla tuttua. Vauva tarkkailee uteliaana ympärillään ja alkaa tunnistaa joitakin toistuvia rutiineja. Vauva saattaa jo oppia kääntymään selältä mahalleen. Toiset vauvat pinnistelevät kunnes onnistuvat, toiset taas pyörähtävät ympäri puolivahingossa. Vauva osaa pitää päätään pystyssä, hän kurottautuu selinmakuulla kohti esineitä, tarttuu niihin ja vie ne suuhunsa. Hän tutkii esineitä suullaan ja tutustuu näin maailmaan. Vauva seisoo, kun hänestä pidetään kiinni ja leikkii käsillään ja jaloillaan.
Kommunikointi: Vauva kertoo itkullaan ettei hän ei pidä siitä, kun joku menee pois. Tämän ikäinen osaa ojentaa kätensä kohti hoitajaansa kun haluaa syliin. Vauva voi jopa olla hiljaa kun muut puhuvat ja ääntelee vasta sen jälkeen. Vauva hauskuuttaa itseään uusilla ääntelyillä. Hän juttelee omalla kielellään ja ilmaisee tuntojaan erilaisilla äänensävyillä. Itkemällä vauva kertoo tylsistymisestään, nälästään, kivustaan, märästä vaipastaan tai yksinäisyydestään. Vanhemmat osaavat jo tulkita vauvan itkuja. Jonain päivänä vauva riemastuttaa vanhempansa herskyvällä naurulla.

Kasvu: Painon tulisi nousta n.170g viikossa ensimmäisen 4 kuukauden aikana, riittävänä kasvuna pidetään myös 120-140g viikossa. Pituutta tulee lisää n. 2,3cm/kuukaudessa."

Lainaus täältä 

Viimeksi kun olin saamassa "juttelu apua"puhuimme mm. lasten kehityksestä ja työpaikastani. Kerroin minkälaisen reaktion sai aikaan käyntini työpaikalla. Tärisin ja olin paniikissa, itkin ryhmäni pieniä lapsia. Pienimmät olivat alle vuoden ikäisiä kun lähdin äitiyslomalle ja nyt kun näin heidän kasvaneen. Pienet tytöt ja pojat osasivat tuottaa jo sanoja ja olivat oppineet kävelemään. Tämä ryhmäni lasten tapaaminen sai minut kongreettisesti näkemään lapsen kasvuaja kehitystä. Näin sen pitäisi mennä. Vaikka nämä lapset ovatkin isompia kuin pieni-I olisi, mutta yhdistän silti tämän kasvun ja kehityksen omaan enkeliini.

Valitettavasti en näe sinun ikinä kasvavan ja se raastaa sydäntäni. Yritän ajatella tulevaisuuttani ja yritän nauttia niistä hyvistä päivistä joita tulee. Näinä suuren ikävän hetkinä se vain tuntuu hyvin  vaikealta. Mitä on tulevaisuudella meille antaa? 

Asiahan on niin, että olen uudelleen raskaana ja se tuntuu ajoittain hirveän vaikealta. (Niin ja tutut jotka tätä luette niin kerron mielelläni itse muille tutuille ja perheelle uutisesta silloin kun itse haluan!!) Tokihan se oli iloinen uutinen, mutta pelkään kaikkea mahdollista. Keskenmenoa, tuulimuna raskautta, arpkdta, istukkabiobsiaa ja sen aiheuttamaa 0,5% mahdollisuutta keskenmenoon. Vielä en ole uskaltanut miettiä tätä asiaa istukkanäytettä pidemmälle. Mitään takeitahan tulevaisuudesta ei ole. 

Tunnen myös ajoittain pettäväni pienen enkelin. Näin nopeasti raskaaksi. Selittelen itselleni etten todellakaan odottanut tätä tapahtuvan näin nopeasti. Aina on mennyt lähes vuosi kun on tärpänyt. Todellisuudessa oletin, että niin menee tälläkin kertaa. Toisaalta ei voi sanoa mikä on oikea aika. Onko se nyt vai ehkä vasta tulevaisuudessa? Oma asenteeni on, ettei ole oikeaa aikaa. Tulkoon kaikki paha kerralla. Ehkä pientä pessimistisyyttä..

Sairaala muistot sanoiksi

Kirjoitin muistojani joita olen kirjoittanut itselleni ylös pienestä enkelistämme. Itku tuli niitä kirjoittaessa. Tahdoin ne tänne kirjoittaa, koska tämä blogihan on myös muistoja Ihanasta Enkelistäni. Mitä se olisi ilman tarinaa hänen sairaala matkastaan?

Ajatus näiden muistojen kirjoittamisesta on ollut pitkään,mutta aikaisemmin en vain ole sitä saanut tehtyä.

Kevät...

Kevät tuo tullessaan taas vauva uutisia. Tulee niin oma viime kevät mieleen kuinka tohkeissaan olimme pienestä elämän alusta. Nyt en osaa olla onnellinen muiden vauva uutisista ja se saa minut voimaan huonosti. Näinkö olen tullut katkeraksi ja tunteettomaksi?

Hyvä etten ole itkua vääntänyt lukiessani toisten facebook päivityksiä. Huomaan ajattelevani Te ette tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Te ette tiedä kuinka toiset saa pelätä..

Tulevaisuus ja työt ovat myös huolen aiheeni tällä hetkellä. Pelkään paluuta töihin. Pelkään tuttujen ihmisten kohtaamista. Pelkään työympäristöäni. Kaikki oli hyvin kun lähdin sieltä. 

Vanhempain vapaani loppui helmikuun lopullaja sairauslomalla olen vielä pari viikkoa. Kehtaanko ja uskallanko pyytää vielä lisää sairauslomaa? Vai pitäisikö jo olla valmis? En tosiaan tiedä. Olen onnekseni saanut keskustelu apua ja se helpottaa aina hetken aikaa. Nyt kuitenkin on ollut taukoa kun edellisellä kerralla en päässyt ja seuraava aika on vasta ensi viikolla. Yritin saada uutta aikaa aikaisemmin, mutta ei onnistunut, koska henkilö jonka kanssa olen käynyt juttelemassa on pois loppuviikon. Pitää yrittää kestää ensiviikkoon asti vain..

piti kirjoittaa tänään jotain pitkästä aikaa, mutta en vaan saa tekstiä ulos. Argh... joku toinen päivä kirjoittelen sitten jotain järkevämpää. Ajattelin vai ilmoitella itsestäni täällä blogissakin.

Lyhyesti kerrottuna: haaveilen uudesta raskaudesta ihan älyttömästi ja toisten vauva uutiset saa minut vähintäänkin kateelliseksi. Facebookissa en kykene lukemaan toisten vauva onnesta ja omia vanhoja päivityksiä en kykene lukemaan. Tulevaisuus tuntuu epäselvältä. Hyviäkin päiviä kuitenkin on, ei ole elämä enää pelkkää itkua ja murehtimista. Siltikin ikävä on ihan ääretön ja pientä ajattelen päivittäin. Kaupoissa kun pyörii tai telkkarissa kun näkee pieniä tyttövauvoja tai pieniä tyttöjä äitien kanssa niin tulee ihan mieletön ikävä ja itku..

Jotain tällästä.. toisella kirjoitus kerralla sitten lisää ajatuksia.