Tyttömme nukkui pois neljä kuukautta sitten. Ikävä vain kasvaa ja äidin olo palautumisesta normaaliin arkeen vain tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.
Valitin juuri henkilölle jonka kanssa käyn viikoittain juttelemassa, että miksi en vain saa otettua itseäni niskasta kiinni ja revittyä itseäni arkeen. Hän hienovaraisesti muistutti kuinka vähän aikaa tästä kaikesta vasta on. Jokainen käsittelee asioita tavallaan ja jokaisella menee se aika minkä tarvitsee.
Hän muistutti myös kuinka nämä käsittelemäni roolit ovat muuttuneet niin pienen ajan sisällä. Vuosi sitten olin kasvamassa naisesta äidiksi. Odotin esikoistani. Aivan yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta kaikki muuttui. Minusta tuli äiti. Äiti Enkeli lapselle. Hän sanoi, että teitä on silti arjessa Sinä, Miehesi ja Pikku-I vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä,hän on Teidän ajatuksissa.
Aivan, näenhän minä sen, että roolini on täysin eri kuin olin suunnitellut. Sen ajatuksen hyväksymiseen ja käsittelemiseen menee se aika minkä juuri minä tarvitsen.
Niin, aika tuntuu sellaiselta käsitteeltä jota en tällä hetkellä aina ymmärrä. Jo neljä kuukautta, vasta neljä kuukautta. Kasvoit kohdussani kuitenkin 8,5kk..
Rakastan sinua pieni ihana Enkelini. Antaisin mitä vain, että tulisit luokseni ja saisin sinua pidellä.