Voiko silti olla toivoa?

Missä välissä on käynyt niin,että minun on hirveän vaikea kirjoittaa. Olen monesti aloittanut uuden tekstin ja niin monesti pyyhkinyt kaiken pois. On vaikea saada ajatuksiaan sanoiksi.

Aivan alussa (niin syntymän ja kuoleman jälkeen aikani alkoi ikään kuin alusta) kirjoitin paljon. Kirjoitin jokaisesta tunteesta ja se oli helppoa. Kirjoittaminen oli henkireikäni. Kirjoitin palstoille, facebookin keskusteluryhmään jossa on saman kokeneita, blogiin.

Nyt kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sekalaisten ajatusten vuoksi. Aikaisemmin ajatukseni olivat selkeitä; surua,vihaa,katkeruutta kera kipeiden muistojen. Ajan myötä ne ovat kuitenkin muuttuneet, vaihtaneet muotoaan. Ikävä on joka päivä,mutta surusta on tullut pehmeämpää. En ole enää niin vihainen, aluksi luulin etten pysty enää tuntemaan muuta kuin vihaa. Ei onnea enää ikinä,mutta sekin on tasoittunut. Kipeiden muistojen mm. viime syksyn loppuraskauden,sairaala-ajan ja kuoleman ajatteleminen kuitenkin saa minut itkemään. Huomaan kuinka olen vältellyt koko kesän näitä ajatuksia. Olenko yrittänyt unohtaa? Olla kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kehittänyt jonkinlaista suojamuuria itselleni.Perustelen sitä itselleni sillä,että muuten en olisi päässyt eteenpäin. En olisi saanut työpaikkaa hommattua ja kieriskelisin ehkä edelleen itsesäälissä sairaslomalla. Elämän on pakko jatkua.

Kokemus joka ehkä raaimmalla tavalla on opettanut ihmistä. Tiedän nyt mitä haluan elämältäni ja tiedän, että kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Elämässä voi tapahtua mitä vain,mutta silti saa olla niitä toiveita. Meinasin luopua toivosta. Meinasin jäädä paikoilleni,mutta silti kaiken tämän keskellä joku "ääni"sisälläni sanoo "jatka elämääsi, tavoittele unelmisi. Toteuta toiveitasi."

Niimpä siis olen saamassa toisen työpaikan, juuri sellaisen jota olen kaivanut. Olemme saamassa oman talon ja jaksan uskoa,että saamme vielä joku päivä Pikku-I:lle sisaruksen. Kaikki onni ei taida tulla kerralla ja olen tyytyväinen näihin tunnelmiin jotka nyt on annettu.

Edelleen on kuitenkin ajatuksia jotka kaipaavat työstämistä. Ehkä joku päivä pystyn palaamaan lastenhoidon pariin,mutta tämä ei ole vielä se hetki.
Olen oppinut tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni. Olen oppinnut olemaan vahvempi.

Pieni ihme

Onnellinen tuleva äiti,
pieni kohdussaan.
Pientä ihmettään
odottaa syntyväksi maailmaan.
Voi elontie onnen pyyhkiä yhdessä hetkessä.
Jättäen jälkeensä surua,ikävää,kyyeliä.
Sai äiti olla onnellinen kahdeksan kuukautta,
kunnes uutinen tuo kamala kerrottiin ultrassa.
Ei pieni ihme maailmaan tähän tulisi jäädäkseen.
Ei tiennyt tuolloin äiti eikä isä,
olisi aikaa rajallisesti kanssa esikois tyttären.
Tulisi sairaus viemään vauvan pienen
iässä kahden viikon.

-omaa käsialaa

Ikävä. Olisit jo yhdeksän kuukautta vanha,muutaman päivän päälle <3

Haudalla käynti

Eilen kävin pitkästä aikaa haudalla. En ole koko kesänä käynyt. Siellä tuli taas niin epätodellinen olo. "Onko näin ihan oikeasti käynyt meille?" en ymmärrä mikä siinä on,että välillä ei meinaa uskoa tapahtumia vaikka siitä on jo aikaa. Hyvin tiedä, että lapsemme on kuollut. Silti haudalla käyminen tuo sen epätodellisen olo.

Vein kukkia,laitoin kynttilöitä,kastelin. Suunnittelimme minkälaista hautakiveä katsoisimme ja laitoimme takarajaksi ensi kevään hautakiven hommaamiselle. Jostain syystä se kiven ajatteleminenkin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en saa sitä "viimeistä" asiaakaan hoidettua paikoilleen. 

Pitkään aikaan en ole itkenyt näin paljoa kuin eilen tai tuntennut itesäni näin surulliseksi. Ikävän määrä on taas aivan käsittämätön. 

Mietin miltä hän näyttäisi,mitä hän osaisi? Miksi meille piti käydä näin? Täällä on niin kova ikävä <3