Missä välissä on käynyt niin,että minun on hirveän vaikea kirjoittaa. Olen monesti aloittanut uuden tekstin ja niin monesti pyyhkinyt kaiken pois. On vaikea saada ajatuksiaan sanoiksi.
Aivan alussa (niin syntymän ja kuoleman jälkeen aikani alkoi ikään kuin alusta) kirjoitin paljon. Kirjoitin jokaisesta tunteesta ja se oli helppoa. Kirjoittaminen oli henkireikäni. Kirjoitin palstoille, facebookin keskusteluryhmään jossa on saman kokeneita, blogiin.
Nyt kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sekalaisten ajatusten vuoksi. Aikaisemmin ajatukseni olivat selkeitä; surua,vihaa,katkeruutta kera kipeiden muistojen. Ajan myötä ne ovat kuitenkin muuttuneet, vaihtaneet muotoaan. Ikävä on joka päivä,mutta surusta on tullut pehmeämpää. En ole enää niin vihainen, aluksi luulin etten pysty enää tuntemaan muuta kuin vihaa. Ei onnea enää ikinä,mutta sekin on tasoittunut. Kipeiden muistojen mm. viime syksyn loppuraskauden,sairaala-ajan ja kuoleman ajatteleminen kuitenkin saa minut itkemään. Huomaan kuinka olen vältellyt koko kesän näitä ajatuksia. Olenko yrittänyt unohtaa? Olla kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kehittänyt jonkinlaista suojamuuria itselleni.Perustelen sitä itselleni sillä,että muuten en olisi päässyt eteenpäin. En olisi saanut työpaikkaa hommattua ja kieriskelisin ehkä edelleen itsesäälissä sairaslomalla. Elämän on pakko jatkua.
Kokemus joka ehkä raaimmalla tavalla on opettanut ihmistä. Tiedän nyt mitä haluan elämältäni ja tiedän, että kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Elämässä voi tapahtua mitä vain,mutta silti saa olla niitä toiveita. Meinasin luopua toivosta. Meinasin jäädä paikoilleni,mutta silti kaiken tämän keskellä joku "ääni"sisälläni sanoo "jatka elämääsi, tavoittele unelmisi. Toteuta toiveitasi."
Niimpä siis olen saamassa toisen työpaikan, juuri sellaisen jota olen kaivanut. Olemme saamassa oman talon ja jaksan uskoa,että saamme vielä joku päivä Pikku-I:lle sisaruksen. Kaikki onni ei taida tulla kerralla ja olen tyytyväinen näihin tunnelmiin jotka nyt on annettu.
Olen oppinut tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni. Olen oppinnut olemaan vahvempi.
Onnea työpaikasta ja talosta! On yllättävän vaikeaa antaa itselleen lupa haaveilla tulevasta. Tuntuu, että liikaa on kuitenkin sattuman varassa, ja on turha rakentaa liikaa pilvilinnoja, koska ne kuitenkin romahtavat. Mutta pikkuhiljaa tulevaisuuden suunnitteleminen alkaa antaa voimia. Sinä olet vahva!
VastaaPoistaKiitos Minna! Tosiaan pilvilinnat voi toki edelleen unohtaa,mutta tietynlainen suunnittelu antaa voimaa. Myös tämä,että olen päässyt siitä mustimmasta kuilusta ylös ja saanut oikeasti vietyä jotain eteenpäin. Juuri muuten kotiuduin ja nyt on työsopparit kirjotettu,et nyt voi oikeasti huokaista helpotuksesta tuon työn osalta:) Sitten kun on kuntotarkastukset ja kaupat tehty talostakin niin ehkä voi alkaa sitten oikeesti ajattelemaan sitä muuttoa. Mitä vaan voi vielä tapahtua.
Poista