Äidin ajatuksia (jonkinlainen synnytyskertomus..)

Niin se aika on mennyt nopeasti eteenpäin siitä hetkestä kun kaikki vielä oli hyvin. Aivan liian nopeaan.

16.11.2011 meille syntyi ihana ja kaunis tyttölapsi, vielä edellisenä päivänä kaiken piti olla hyvin. Viikkoja oli 34+3 kun ekan kerran menimme sairaalaan äitiyspoliklinikalle tarkistuttamaan onko kaikki hyvin kun edellisenä yönä alkoi supistuksia tulemaan. Sairaalassa ultrattiin ja lääkäri totesi vauvan munuaisten olevan suurentuneet ja saimmekin lähetteen naistenklinikalle. Olimme kuitenkin yhden yön vielä kotona kun supistuksetkin loppuivat. Seuraavana yönä supistelut kuitenkin tulivat takaisin ja aamulla, 16.11 lähdimme kohti Helsinkiä.
Se aamu meni täysin sumussa. Yllättäen olimme ultrattavana, lääkärit kertoi jotain vakavaa vauvan tilanteesta, sitten olimmekin jo synnytyshuoneessa kätilön kanssa kun synnytys oli lähtenyt jo käyntiin. Meni joitain tunteja kun joku, muistaakseni lääkäri, tuli kertomaan, että minut leikataan. Se oli kuulemma paras vaihtoehto, kun vauvan vatsanympärys oli suhteessa paljon suurempi viikkoihin ja muuhun kokoon nähden.

klo 13.21 meidän tyttömme sitten syntyi. Pelkäsin kamalasti leikkausta, mutta se meni hyvin. Pieni vauva päästi muutaman hennon parkaisun, itsellä nousi kyyneleet silmään. Kysyin mieheltäni hiljaa, että oliko se meidän vauva. Olimme molemmat hiljaisia. Mieheni pyydettiin sivummalle, katsomaan tytärtämme. Tilanne oli hyvin vakava. Itse olin täysin sumussa, en tiennyt mitä ajatella. Mitä nyt tapahtuu? Miksi vauvaa ei näytetä minulle. Pikaisesti hoitohenkilökunta yritti vauvaa minulle näyttää, mutta en nähnyt mitään kun tyttömme oli jo keskoskaapissa ja häntä oltiin viemässä pois. Jäin yksin. 

Pari tuntia odotin heräämössä miestäni. Minua itketti. Mietin koko ajan vauvaamme ja kaikkea mitä oli tapahtunut? En voinnut silloin vielä ymmärtää mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Piinaavien ja epätietoisuudessa elettyjen tuntien jälkeen mieheni vihdoin tuli heräämöön minun luokseni. Hän kertoi uusimmat uutiset. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Lääkärit olivat kertoneet, että vauvallamme olisi todennäköisesti vakava munuaissairaus ja ennusteet eivät olisi hyvät. En voinnut muutakuin itkeä. Miksi meille kävisi näin? Toivoin vain, ettei se olisikaan niin paha tilanne mitä lääkärit olivat kertoneet. Ajattelin, että ehkä he olivat erehtyneet.
Illalla pääsin katsomaan tyttöämme ensimmäisen kerran. Voi kuinka hän olikaan kaunis. Niin pieni ja sievä. En voinut käsittää, kuinka niin kaunis ja terveen näköinen vauva voisi olla niin sairas. Silitin häntä hellästi. 

Illalla palasimme lastenklinikalta naistenklinikalle. Mieheni kärräsi minua pyörätuolissa ja minua itketti. Toivoin vain, että saisin pitää tytärtämme sylissä. Olisin halunnut ottaa hänet mukaamme. Tuntui niin tuskalliselta palata osastolle ilman vauvaa, iloisten tuoreiden vanhempien pariin.
Näin alkoi meidän matkamme vanhempina. Sekuntti sekunnilta olimme tulossa kohti tilannetta jolloin olisimme äiti ja isä ilman lasta.