Odotus aika tuntui onnellisen jännittävältä ja pitkältä ajalta. Kahdeksan kuukauden jälkeen matto kuitenkin vedettiin jalkojen alta ja kaikki romahti.
Palaan usein viime syksyyn. Palaan muistoissani aikaan kuinka sain silittää masuani ja tuntea ihanat liikkeet. Kuinka mieheni kanssa yhdessä iltaisin sohvalla ihasteltiin pieniä liikkeitä. Pientä ihmettäni.
Syksy tuo tullessaan haikeita ajatuksia ja ulkona kun kirpakka tuuli käy kasvoille pystyn niin täydellisesti muistamaan tuon onnellisen ajan. Ihanan odotuksen viime syksynä. Kaikesta oli tulossa totta.
Nyt kirjoitan noita muistoja kyyneliä pidätellen. Haikeus mielessä. Pian aloitan työt ja pian muutamme. Aika tuntuu niin käsittämättömältä. Olen varmaan elänyt viimeiset kuukaudet jossain tynnyrissä. Minne meni yhdeksän kuukautta? Missä minä olin,mitä minä tein tuona aikana? Tajuntaan alkaa puskea totuus siitä,että vuosipäivä alkaa lähestyä. Jos kerta yhdeksän kuukautta voi mennä niin nopeaan niin kuinka nopeasti saapuu marraskuun kuudestoista päivä?
Käännän ajatuksia taas tulevaan. Suojaudun ikäänkuin ikävältä. Pikku-I on kuitenkin aina läsnä sydämessä ja jokaisessa ajatuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti