Hiljaista

On ollut pieni päivitys katkos kun tietokone sanoi itsensä irti. Muutenkin on vaikea taas pukea tunteitaan sanoiksi.

Syntymä päivä oli ja meni. Käytiin haudalla viemässä kynttilä. Hauta on niin lohduton näky ilman kiveä. Sanoin miehelleni, että hän saa käydä kiven katsomassa minä en pysty siihen vieläkään. Muutenkin mieli on alakuloinen. Vuoden takaiset tapahtumat nousevat mieleen yhä uudelleen ja uudelleen. Työ pitää kuitenkin arjessa kiinni ja saan ajatuksia vähän muualle. 

Eilen oli Pikku-In kastepäivä tai oli vuosi sitten. Silloin hän avasi silmänsä ensimmäistä kertaa ja olimme iloisia. Ajattelimme kaiken kääntyvän hyväksi. 

Ajatukset ovat lohduttomia ja on vaikea edelleen hyväksyä, ettei edellinen raskauskaan jatkunut.On vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan tämä tilanne jossa olemme yksivuotiaan enkelilapsen vanhempia.

Viime aikoina olen myös nähnyt paljon unia joissa huudan ja itken toisille ihmisille sitä, etteikö he ymmärrä mitä olen menettänyt. Olo on unissa niin lohduton ja tyhjä. Koko vuotena en ole unia nähnyt lapsen menetyksestä enkä pikku-Istä. Joku aika sitten näin yhden unen jossa olin rannalla ja kauempana minua seisoi tyttö ja poika.Ensin kiinniti huomiota poikaan ja mietin kuka hän on sitten huomasin tytön. Tyttö oli ehkä viiden vanha ja hän vilkutti minulle, tiesin hänen olevan meidän tyttäremme. Lähdin häntä kohti ja tyttö hymyili minulle ja vilkutti. Pääsin lähemmäs ja tarjosin käsiä tyttö kohti hän teki samoin, mutta välissämme olikin lasiseinä. Se oli haikein, koskettavin ja ihanin uni ikinä. Vieläkin mieleeni tulee unen tytön kasvot, ne silmät ja hymy. 

Tätä minulle kuuluu. Yritn taas päästä kirjoittamaan.