Tavaroiden pakkaamista ja ristiriitaisia ajatuksia

Nyt se on tehty. Olen pakannnut vauvan vaatteet äitiyspakkauksen laatikkoon ja kaikki pehmolelut. Viimein kahden kuukauden jälkeen Enkelin kuolemasta päätin luovuttaa. Päästin sen totuuden mieleeni, että vauvaa ei meille kotiin nyt tule. Jollain tavalla tähän päivään asti ne pienet vaatteet siellä kaapissa on täyttänyt sitä tyhjyyden tunnetta ja antanut toivoa tulevasta. En ole halunut luopua niistä tavaroista ja siitä ajatuksesta, että meillä olisi pian uusi vauva.

Tunnen oloni taas kerran ahdistuneeksi ja sylin äärettömän tyhjäksi. Tunnen itseni huonoksi naisena ja äitinä. Vai olenko minä edes äiti? Kyllä, olen. Sitä en voi kieltää. Olen äiti ilman lasta. Jollain tavalla olen helpottunut etten ole vielä uudelleen raskaana (kyllä, olen jo tehnyt varmuuden vuoksi raskaustestinkin), mutta samalla minua huolettaa ettei kuukautisia ole kuulunut. Onhan synnytyksestä jo yli kaksi kuukautta ja enhän edes imetä. Eikö kehoni toimi enää oikein? Koska pitää oikeasti huolestua ja onko tämä taas turhaa stressaamista?

Nyt kun aikaa on tosiaa hieman mennyt eteenpäin Enkelin menetyksestä on uusi raskauskin alkannut tuntua hieman vieraalta. Pelkään, että sairaus tulee seuraavallekin lapselle ja kaiken joutuisi käymään uudelleen läpi. 

Tulevaisuudessa kuitenkin haluaisin lapsia tai edes sen yhden, mutta uskallanko? Mitä jos kaikki tapahtuu uudestaa ja uudestaan? Yritän ajatella, että mahdollisuus terveeseen lapseen on kuitenkin 75%. Pelko on mielessäni kuitenkin niin suuri peikko etten uskalla ajatella optimistisesti. Sen vuoksi yritänkin työntää ajatusta tulevasta kauemmaksi. 

Kaikki tulee sitten aikanaan ja taphtuu niin kuin on tapahtuakseen... Pieni pinnasänky kuitekin vielä odottaa sänkymme vieressä, siitä en ole vielä halunut luopua.