Enkelin sairaala matka

perjantai 12. syyskuuta 2014

Rakastan heitä molempia

Tämä pieni pikkusisko, peikkotukkainen tyttö on todellakin kongretisoinut sen mitä meiltä on puuttunut. Ainahan minulla on ollut Pikku-Itä ikävä, mut nyt vielä jopa enemmän? Hän on todellakin ollut poissa jo melkein kolme vuotta ja nytkö vasta oikeasti ymmärrän? 

Tottakai rakastan ja olen äärettömän onnellinen tästä pienestä ihmeestä, mutta ilo ja suru kulkevat nyt käsi kädessä. 

Mietin millainen Pikku-I olisi ollut jos hän olisi elänyt teholaitteiden ulkopuolella? Olisiko hän ollut yhtä temperamentinen kuin peikkotukkainen sisko? Pikku-I oli kuitenkin mielestäni erinäköinen, ehkä enemmän minun näköiseni. Peikkotukkassa näen niin paljon isäänsä, tavallaan ehkä hyvä. Pelkäsin etukäteen sitä, että "sekoitan" heidät, mutta he ovat aivan selvästi eri ihmiset. 

Heitä kumpaakin minä kuitenkin rakasta äärettömän paljon vaikka toinen onkin täällä meidän kanssa ja toinen ei. 

Rakas Pikku-I, tiedäthän, että Sinua olisin rakastanut samalla tavalla?


4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus ♡ iso halaus <3

    VastaaPoista
  2. Tottakai rakastat <3 molemmat yhtä rakkaita <3

    Minulla meni myös hetki, ennenkuin jotenkin ihan oikeasti jäsentyi, että vauvani olivat kaksi eri lasta. Jotenkin tuntuu, että näin olisi pitänyt myös mennä sen ensimmäisen kanssa, eikä niinkuin kaikki sitten meni. Muutamassa viikossa he olivat jo selvästi omat itsensä, toinen johon en saanut tutustua ja toinen kenen saan toivottavasti nähdä kasvavan aikuiseksi.

    Tsemppiä kaikenlaisiin tunteisiin. Kyllä Pikku-I tietää, että hänkin on rakas <3

    VastaaPoista
  3. Tosi paljon ihania hetkiä toivon teille nyt tämän uuden tulokkaan kanssa! ♡

    Raskasta lukea tätä blogia, kun on oman lapsen kanssa joutunut kokemaan myös erittäin pelonsekaisia hetkiä syntymän jälkeen. Meillä tosin vakavan sydänvian vuoksi, josta ei kukaan tiennyt ennen syntymää mitään. En silti pysty mitenkään ymmärtämään millaisia tuntemuksia lapsensa menettäneillä vanhemmilla on. Varmasti on vaikeaa edelleen? Meillä nyt jo vuoden ikäinen poika nukkuu tällä hetkellä rattaissa ja voi suhteellisen hyvin. En osaa sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden tunnetta lapsen hyvästä hoidosta ja siitä, että kirurgit pelastivat hänet viime tipassa.

    Itselläni tällä hetkellä hyvin ristiriitaiset tunteet sen suhteen, että uskallanko yrittää vielä toista lasta. En halua enää koskaan kokea samaa tai sitä, että lapsi oikeasti menehtyisi. Toki se pelko on edelleen meillä läsnä tämän pojan kanssa, mutta ei enää niin vahvasti kuin alussa.

    Paljon paljon tsemppiä teille ja nauttikaa pienokaisestanne! :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos paljon viestistäsi! Raskaita asioita olet myös käynyt läpi. Hienoa kuitenkin, että kaikki on nyt hyvin!

    Menetys on toki jättänyt arvet ja peloan ajatuksiin. Vaikka meillä on nyt terve lapsi käyn silti häntä esimerkiksi päiväunilla katsomassa, että onhan kaikki hyvin. Sairauden osalta olemme kuitenkin saaneet "puhtaat paperit" kun pienokaisen kävi vielä munuaisultrassa kuukauden vanhana.

    Silti se elämän raadollisuus on jättänyt jäljet ja ainoa mitä voi tällä hetkellä tehdä on tosiaan nauttia ja olla onnellinen tästä hetkestä. Toivoa, että saamme olla ja seurata tämän pienen kasvua ja kehitystä. Pelot menetyksestä täytyy jättää taka-alalle.

    Ja olemme kyllä ä'ärettömän onnellisia <3 Hän on ihana <3 :)

    VastaaPoista