Kuinka voikaan olla näin kova ikävä Pikku-Itä.
Erehdyin lukemaan parin vuoden takaista päiväkirjaa ja samalla sieltä välistä löytyi Pikku-In hoitokertomus. Ikävä,ikävä,ikävä
Samalla kun raskaus on jatkunut eteenpäin ja vatsa alkanut selkeästi kasvaa on huoli tästä pienestä myös suuri ja menettämisen pelosta on tullut todellinen. Jollain tavalla välillä rinnastan myös tätä raskautta Pikku-In raskauteen ja oletan asioiden menevän samalla tavalla.
Mitäpä muuta tähän voisi sanoa tai kertoa? Tunteet ovat onnea raskaudesta, huolta tulevan pienen kohtalosta, ikävää Pikku-Istä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti