Vieläkin puuttuu jotain

Kyllä sen huomaa vielä näin kesälläkin, kahdeksan kuukauden päästä,että jotain puuttuu elämästä.

Niinkuin Miloosakin on kirjoittanut omassa blogissaan (Enkelini,esikoiseni,ainoani) siitä,ettei se tekeminen korvaa lapsettomuutta. Olen huomannut miettiväni koko ajan mitä tekisi seuraavaksi. Miehelläni on loma ja koko ajan ja jokapäivälle täytyisi olla jotain tekemistä. 

"Nyt lomalla täytyy tehdä jotain,muuten menee loma hukkaan" "Täytyy nauttia tästä yhteisestä ajasta jota meillä nyt on."

Varsinkin tuo viimeinen ajatus päässäni saa minut ahdistumaan. Aivan kuin haluaisin mieluummin ollakin kahdestaan. Ihan kuin olisin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni? Ei se tekeminen korvaa lapsettomuutta.

Yritän kuitenkin parhaani ja pyrin nauttimaan yhteisestä ajastamme. On meillä ollut mukavaa. Olimme risteilyllä ja olimme yhdessä syömässä. Vielä on miehenikin lomaa jäljellä ja paljon voimme puuhailla yhdessä. Silti kaipaan Enkeliämme enemmän kuin ketään muuta ja alitajunassa on koko ajan tieto siitä,että asioiden pitäisi olla toisin.

En haluaisi kuulostaa siltä,että marisisin koko ajan tilannettani. Kuten kerroin jo aikaisemmin niin elämä menee omalla painollaan eteenpäin. Erilaisina päivinä.

On ollut hiljaista

Ei ole ollut vähään aikaan mitään kirjoitettavaa. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin. Edelleen päivä kerrallaan,niin se varmastitulee menemään pidemmän aikaa.

Haudalla käyn silloin kun siltä tuntuu,useimmiten ajamme vain ohi. Jollain tapaa vaikea mennä sinne. Päivittäin kuitenkin pieni on mielessä ja välillä mietin mitä vaihetta eläisimme. Opettelen hyväksymään tunteitani, opettelen elämään äitinä ilman lasta. Välillä unohdan olevani äiti. Olenko sitä? En tiedä.. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä viime vuonna oikeastaan on tapahtunut. Tuntuu vaikealta mennä syksyä kohti. Moni kertoo,että ensimmäinen vuosi on vaikein. Uskon sen.

Kirjoituksessani ei tunnu olevan loogisuutta, ei sitä ole ajatuksissanikaan. Puran vain sitä mitä mieleen tulee. Kerron teille lukijoille missä mennään.. Täällä olen ja elän elämääni päivä kerrallaan. Vaikeita päiviä. Keskiverto päiviä. Hyviä päiviä. Niitä hetkiä kun uskon jotain hyvää tapahtuvan.

Haluan uskoa hyvään.

Tulee se hetkin kun meidän haaveet muuttuvat todeksi. Minun ja mieheni.

***

Toiseksi..

Olen alkanut urheilemaan. Se on tullut osaksi elämääni, täyttämään tyhjiötä. Se tuo tullessaan hyvää oloa ja saa jätettyä lenkille patoumat ja liialliset adrenaliinit. Tekemättömyys myrkyttää minua. Siksi on pakko tehdä jotain;lenkkeillä,jumpata,harrastaa koiran kanssa,keskittyä terveellisiin elämän tapoihin. Pyrin parempaan hyvinvointiin.Pyrin parempaan oloon henkisesti ja fyysisesti. 

Vertaistukea??

Kaipailisin vertaistukea ihmisitä, joilla esim. lapsen menetys,keskenmenoja tms. Voi laittaa vaikka s-postia. Itsellä alkaa sydän pakahtua siitä, ettei lasta ole ja uutta raskautta ei tiedossakaan. Tuntuu,että päivittäin ajatus raskaudesta ja vauvasta käy mielessä. 

Miten te muut selviätte sen ajatuksen kanssa arjessa,ettei ole omaa lasta vaikka haluaisi?

Negatiivinen päivä

Sillai kauniisti sanottuna mulla on ollut paha päivä. Huonoilma ja huono mieli sopii oikein hyvin yhteen. 

Mua ei kiinosta taas mikään,eikä kukaan. Vellon itsesäälissä ja ahdistuksessa. Näitä päiviä tulee ja menee. Koskaan mun elämä ei tule olemaan kuitenkaan enää sama. Se tulee olemaan aina ilman Enkeliä, kukaan ei koskaan voi korvata mun pientä tyttöäni.

Tein tänään negatiivisen raskaustestin...taas. Keskenmenon jälkeen ei ole kuulunut kuukautisia. Siitä on jo yli kuusi viikkoa. Odottavan aika on pitkä.

Haluan Enkelini tänne. Halata,pussata,kertoa kuinka rakastan. Leikkiä ja laulaa,hoitaa pientä rakkaintani. 

Seitsemän kuukautta ja yksi päivä.

Rakas...on ikävä

Tähän aikaan 7kk sitten makasin äitiyspolilla käyrillä. Tietämättä mistää pahasta.

Huomenna meillä olisi 7kk vanha tytär.

Pieni askel

Tänään olen saanut itsestäni niin paljon irti. Olen soitellut moniin paikkoihin koskien oppisopimus koulutusta ja jotain pientä edistystä siis. Maanantaina olisi tarkoitus mennä työkkärissä käymään. Juttelemaan vielä eri koulutus vaihtoehdoista. 

Pieni askel eteenpäin. Se tuntuu hyvältä.

Tyhjä syli

Syli on niin tyhjä-Se tuntuu fyysisenä rinnan puristuksena,muistikuvana siitä kuinka pidin Enkeliä viimeisen kerran sylissä.Pystyn muistamaan hänen painon, kylmän ruumiin sylissäni.

Henkinen ahdistus,oikea mielen vankila. Jonnekin olen hukanut tunteita ja tilalle on tullut kitkerää katkeruutta. Tavallaan olen kulkemassa elämää eteenpäin,minulla on tavotteita. Tavoittelen parempaa oloa henkisesti, tavoittelen työelämään paluuta. Teen suunnitelmia syksyksi. Tavoittelen vahvuutta.

Haluan olla vahva. Työnnän ikävää pois ja yritän miettiä tulevaani ilman lasta. "Ei vielä uutta raskautta." toistelen mielessäni päivittäin. Tahdon päästä työhön kiinni, suunnittelen oppisopimusta toiselle alalle. Lastenhoitajaksi minusta ei enää ole, en halua mennä näyttämään heikkouttani sinne.

Samalla sylini on niin tyhjä. Kaipaan Enkeliäni suuremmin kuin ikinä. Hauaisin olla raskaana- haluaisin odottaa Enkeliäni, elää viime syksyä. Olla viimeisilään raskaana ja tietää, että pian saamme terveen lapsen. Tiedän sen kuitenkin mahdottomaksi ja taas painaa mieleeni "Ei,en halua uutta raskautta.."

Pinnasänky ja muut tavarat ovat nyt verkkokellarissa. Uusi koti vaikuttaa niin tyhjältä ilman niitä. Tähänkin tunteeseen varmasti tottuu ja sopeutuu. Rankkaa oli kuitenkin pistää ne pois. Ne odottavat siellä tulevaisuutta..