Havahduin tässä yhtenä päivänä kuinka aika on mennyt hurjan nopeasti. En oikeastaan muista joulukuusta enkä tammikuusta mitään. Aivan vähän aikaa sitten kuitenkin huomasin kuinka "silmäni aukesi". Tuntui, että näen mitä ympärilläni tapahtuu. Havahduin auringon paisteeseen ja siihen, että lähelläni on tosiaan ihmisiä jotka välittää.
Vieläkin tulee itku silmään kun muistelen pientämme. Yritän muistella sairaala aikaamme. Kuika hän avasi silmiään ja kuinka hän piti sormestani kiinni. Muistelen kuinka sain silittää hänen pehmeää poskeaan. Muistan myös sen tuskan ja jatkuvan huolen. Toivoin päivittäin, että hoidot tehoaisi. Tänä päivänä meidän yhteinen aikamme pienen kanssa tuntuu niin lyhyeltä. Emme sairaalassa ollessa tienneet kuinka rajallinen yhteinen aikamme olisi. Toivoimme vain hoitojen tehoavan. Laitoimme tavoitteita tulevaan.
Ikinä ei kuitenkaan pienen keuhkot vahvistuneet tarpeeksi. Dialyysihoito oli aivan liian rankka pienelle. Munuaiset olivat aivan liian suuret, eivätkä toimineet lainkaan. Verenpaineet heitteli.
Voih..:'( Minäkin muistelen noita aikoja..ja toivon kaiken olevan toisin..että olisitte saaneet pitää pikku I:n luonanne..ja minäkin olisin saanut häntä hoitaa aina välillä<3 Totta, että silloin ne kaksi viikkoa tuntuivat aika pitkiltä, ja nyt taas kun ajattelee, niin miettii miten lyhyt aika se olikaan..ihan liian lyhyt aika teille ja pienelle olla yhdessä..Tää maailma tuntuu joskus niin julmalta, siksi toivonkin teille vaan kaikkea hyvää ja tulevaisuuden olevan paljon parempi ja valoisampi. Ja jos edes vähän lohduttaa, niin onneksi näätte vielä I:n, tuolla toisella puolen..<3 siellä missä hän teitä katselee nyt enkelinä<3 Itkettää..:'( -T-
VastaaPoista