Enkelin sairaala matka

maanantai 23. tammikuuta 2012

Plaah, tekis mieli taas haistattaa koko maailmalle...

Välillä musta tuntuu, että mä yritän esittää reippaampaa kun mä olen. Puhun jostain töihin paluusta ja yritän suunnitella tulevaisuutta vaikka oikeesti mä ajattelisin ettei mulla ole tulevaisuutta tai etten tahdo tulevaisuudelta yhtään mitään. Miksi mä haluisin tulevalta yhtään mitän kun en tähänkään mennessä ole saanut kuin paskaa? 

Haluisin niin kovin elää ihan normaalia elämää, ilman mitään ahdistuksia. Kykenenkö mä enää ikinä normaaliin elämään? Ilman paniikkeja, ilman ahdistusta...

Tätä tää mun mielialojen vaihtelu on..

Meidän enkelin siunaustilaisuudestakin on jo kuukausi. Minne aika katoaa? Sairaalassa olostakin tuntuu olevan ikuisuus. Mulla on paha mieli siitä et tuntuu ettei oltu tyttömme kanssa tarpeeksi. Et mitä jos oltais oltu enemmän paikalla tai jos mä olisin jutellut enkelillemme enemmän niin olisko hän parantunnut? Mä vaan aina istuin hiljaa tytön vieressä ja katselin kun en osannut muutakaan. Ja miksi sitä vaan sinisilmäisesti ajatteli, että kyllä se meidän tyttö selviää. Tuntuu syylliseltä, ettei oltu myöskään sillä hetkellä paikalla kun enkelimme nukkui pois. Olen yrittänyt lohduttautua sillä ajatuksella, että en mä olisi ehkä edes kestänyt sitä. Ja miksi en pitänyt tyttöämme enemmän sylissä kun saimme hänet menehtymisen jälkeen nähdä? Minä se olin joka halusi vain kiireeti ulos koko sairaalasta...nyt sekin harmittaa. Silloin ajattelin, että turhaan minä pelkkää ruumista sylissäni pidän, kun ei siinä edes enää sielua ole.Enää emme ikinä häntä saa nähdä, ainakaan tässä maailmassa.

Kirjoittelen taas toinen päivä lisää. Nyt ei tunnu ajatus luistavan kunnolla. Hyvää yötä!

1 kommentti:

  1. Sulla on oikeus kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Se on sitä surun läpikäymistä. Ei tollaiseen voi kukaan varautua,eikä uskoa omalle kohdalleen. Voimia tuleviinkin päiviin<3 pikkuenkeli elää meidän kaikkien sydämissa aina ja ikuisesti<3

    VastaaPoista