Enkelin sairaala matka

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Neljä kuukautta sitten tarina sai sen käänteen jota kaikkein eniten pelkäsin

Tyttömme nukkui pois neljä kuukautta sitten. Ikävä vain kasvaa ja äidin olo palautumisesta normaaliin arkeen vain tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Valitin juuri henkilölle jonka kanssa käyn viikoittain juttelemassa, että miksi en vain saa otettua itseäni niskasta kiinni ja revittyä itseäni arkeen. Hän hienovaraisesti muistutti kuinka vähän aikaa tästä kaikesta vasta on. Jokainen käsittelee asioita tavallaan ja jokaisella menee se aika minkä tarvitsee.

Hän muistutti myös kuinka nämä käsittelemäni roolit ovat muuttuneet niin pienen ajan sisällä. Vuosi sitten olin kasvamassa naisesta äidiksi. Odotin esikoistani. Aivan yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta kaikki muuttui. Minusta tuli äiti. Äiti Enkeli lapselle. Hän sanoi, että teitä on silti arjessa Sinä, Miehesi ja Pikku-I vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä,hän on Teidän ajatuksissa. 

Aivan, näenhän minä sen, että roolini on täysin eri kuin olin suunnitellut. Sen ajatuksen hyväksymiseen ja käsittelemiseen menee se aika minkä juuri minä tarvitsen.

Niin, aika tuntuu sellaiselta käsitteeltä jota en tällä hetkellä aina ymmärrä. Jo neljä kuukautta, vasta neljä kuukautta. Kasvoit kohdussani kuitenkin 8,5kk..

Rakastan sinua pieni ihana Enkelini. Antaisin mitä vain, että tulisit luokseni ja saisin sinua pidellä.

7 kommenttia:

  1. Hali<3 pikkuinen on joka päivä mielessä,samoin te<3

    VastaaPoista
  2. Hei ja kiitos tästä lohtua tuovasta blogista. Meiltä menehtyi esikoispoika ARPKD:en viime tiistaina 27.3.2012. Maailma on todellakin epäreilu, eikä sanoja tälläisen tapahtuman jälkeen löydy. Pakko uskoa että ahdistus helpottaa jonakin päivänä ja poikaa voi muistella ilman hysteeristä itkemistä. Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  3. Voi ei, otan suuresti osaa! Maailma tosiaan tuntuu välillä julmalta ja epäreilulta! Kyllä se ahdistu lievenee ajan myötä ja itsekin tytärtämme pystyy miettimään ilman hysteeristä itkua. Mikään ei vain tunnu vievän pois suunnatonta katkeruutta tätä sairautta kohtaan.

    Teillä on hurjan vähän aikaa menetyksestä ja itsekin kun luin kommenttisi tuntui siltä kuin olisimme menettäneet tyttäremme vasta eilen.

    Jos haluat vaihtaa ajatuksia s-postitse on osoitteeni ideh@hotmail.fi

    VastaaPoista
  4. Kiitos. Kirjoitan sinulle kun saan hiukan voimia ja ajatuksiani koottua. Meillä on huomenna ensimmäinen terapia. Toivottavasti niistä olisi apua. Olen ajatellut ottaa yhteyttä myös vertaistukijärjestöön. Onko sinulla kokemuksia vertaistuesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!
      Näköjään samoihin aikoihin täällä netin syövereissä.

      Ymmärrän oikein hyvin ja kirjoittele tosiaan sitten kun siltä tuntuu. Millään ei ole kiirettä! Otat itsellesi aikaa surra ja teet asioita sen mukaan kuin jaksat!

      Vertaistuesta ei ole sen kummemin kokemusta, mitä nyt fb:ssä olen parissa suljetussa ryhmässä jutellut lapsen menettäneiden vanhempien kanssa. Alussa musta tuntui, että haluan ihan äärettömästi jutella vain muiden täysin vastaavaa kokeneiden kanssa. Vannhempien jotka ovat menettäneet lapsensa ARPKD:n vuoksi, mutta ajatus muuttui pikkuhiljaa ja myöskin vertaistukea tästä taudista on vaikea löytää. Yritin selata koko netin läpi. Yhden naisen sattumalta löysin, mutta hän ei ole enää kirjoitellut.

      Sen vuoksi mm. halusin kirjoittaa blogia julkisesti, että joku muukin voi tämän löytää. Voi lukea kokemuksiani ja ajatuksiani surusta ja menetyksestä.

      Voimia ja jaksamista hirveästi! Kuten sanoin ota aikaa tai ottakaa aikaa itsellenne miehesi kanssa! Toivottavasti teillä on ystäviä ja perhettä tukemassa. Se oli meille aivan alussa ainakin hirmuisen tärkeää! Ilman tukea ja apua ja myöskään terapiaa en olisi varmaan selvinyt siitä alku myllerryksestä.

      Poista
  5. Hei, Minun on pitänyt kirjoittaa tänne muutaman kerran, kun olen blogiasi lukenut. Ensinnäkin voimia sinulle ja miehellesi! Ja kiitos kirjoituksistasi, olen yrittänyt niiden avulla valmistautua tulevaan.

    Meille on syntymässä vauva, jolla on arpkd. Hän tulee todennäköisesti menehtymään heti synnyttyään (lapsivesi jo pitkään oikeastaan loppu, munuaiset suuret, keuhkot eivät kehittyneet) ja olemmekin päättäneet lääkäreiden kanssa saattohoidosta eli ei dialyysiä tai tehohoitokoneita. Emme halua pikkuisen kärsivän näistä vaikeista hoidoista, joista ei ilmeisesti kuitenkaan ole mitään pidempää apua.

    On niin kovin raskasta olla näkyvästi raskaana ja odottaa tämän rakkaan vauvamme viimeistä päivää. Olen kovasti miettinyt kumpi on pahempaa, tietää etukäteen nämä muutamat viimeiset kuukaudet vai koko asian tuleminen yllätyksenä. Kumpikin yhtä kamalaa ja musertavaa. Itse koen, että en voi oikein vielä osallistua mihinkään vertaistukeen, koska mitään oikeaa ei ole vielä tapahtunut, vaikka surutyön olemmekin jo aloittaneet. Sekin on niin hankalaa, kaikki on "normaalisti" vaikka mikään ei enää koskaan ole.

    Meillä toki erilainen tilanne siinä suhteessa, että arkeemme voimaa ja iloa tuo esikoisemme.

    Kaikkea hyvää uuteen raskauteen ja ymmärrän hyvin kuinka vaikeaa on odotella tulevaa istukkanäytettä.

    A.

    VastaaPoista
  6. Hei! ja kiitos, voimia ihan ehdottomasti tarvitaan! Ja olen myös pahoillaniteidän tilanteesta. Hyvä jos kuitenkin jotain te lukijat saatte myös tästä blogistani vaikka tietenkään en missään nimessä tahtoisi samaa kohtaloa muille!

    Ymmärrän hyvin tuon päätöksenne. Hyvin lohdutonta aikaa oli nämä sairaala ajat. Vaikka sitä halusi uskoa, että hoidoista olisi hyötyä. Meille tuli tilanne tosiaan niin yllättäen, ettei missään nimessä tahtonut luovuttaa. Nyt myös kuitenkin tiedän, että jos tulevalla elämän alulla tämä sairaus olisi en haluaisi näitä enää läpi käydä. Sairaus kuitenkin on lähtökohdiltaan jo niin lohduton.

    En voi edes kuvitella tilannettasi. Olla raskaana,mutta tietää samalla ettei vauva tule selviämään. Voimia hurjasti tuleviin päiviin! Samoin sinulle, jos haluat voit laittaa myös s-postia.

    VastaaPoista